Ajattelin lukea tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen Suomen ainoan kirjallisuusnobelistin F. E. Sillanpään Siljan (eli Nuorena nukkunut). Lähikirjastossani teoksen kaikki kappaleet olivat kuitenkin lainassa, joten laiskuuttani päädyin saman kirjailijan kevyen kesäiseltä kuulostavaan teokseen Ihmiset suviyössä.
Frans Emil Sillanpää: Ihmiset suviyössä - Eepillinen sarja Otava 2013 (1934) Sivuja: 175 Kirjastosta
”Oikeata yötähän ei pohjolassa vielä tähän aikaan olekaan. Tuskin on illan orvokintumma pianissimo vaiennut syväntuntuiseksi tauoksi, kun jo aamun ensi viulu herää korkeaan kirkkaaseen säveleen. Eikä puutu siltä säestäjiä. Intohimonsa pakosta kimpoilevat kiurut ilmaan ja sadat sylviat visertävät niin, että luulisi niiden rinnan pakahtuvan – koko linnun varsinainen ruumishan on tuskin miehen peukalon mittainen.” s. 172
Ihmiset suviyössä, alaotsikkonaan Eepillinen sarja, sijoittuu tietenkin Suomen suveen, juhannuksenjälkeisen kesän helteisiin päiviin ja hämärtyviin öihin. Lyhyet, vain muutaman sivun mittaiset luvut maalaavat esiin romanttisia kuvia pienestä maaseutupitäjästä asukkaineen ja kesävieraineen. Aikajana teoksessa on lyhyt: kaikki tapahtuu kahden yön ja niiden välisen päivän aikana.
Kuvailuun käytetään erityisesti teoksen alkupuolella runsaasti aikaa. Tästä syystä kerronta on pitkään rauhallisen kiireetöntä, raukeaa kuin laskeva aurinko kesäyössä. Keskivaiheilla tuohon raukeuteen kuitenkin hiipii odottava sävy: sunnuntaiyö saapuu ja mitä tahansa voi tapahtua. Ja lopulta tapahtuukin. Tarinaan mahtuu niin syntymiä kuin kuolemiakin, erilaisia alkuja ja loppuja, joita lukija seuraa mielenkiinnolla. Kerronnan hieman ulkopuolinen ote pitää kuitenkin huolen siitä, ettei kenenkään kohtaloon jää liian tiukasti kiinni.
Kieli on teoksessa herttaisen vanhahtavaa, sekä sanaston että lauserakenteiden osalta. Siihen tottuminen kesti oman aikansa, enkä sittenkään pystynyt täysin sujuvaan lukemiseen. Olen nimittäin lukenut samalta aikakaudelta lähinnä käännöskirjallisuutta, jossa kuvataan yleensä ylä- tai vähintään keksiluokan elämää, eikä 30-luvun maalaissuomen sanasto siksi ole tullut erityisen tutuksi.
Pidin tästä klassikosta, juuri näin kesällä luettuna. Teos on sopivan raukeaa kesälukemista niihin hetkiin, kun kaipaa jotain kevyttä, mutta dekkarit ja chik lit eivät houkuta. Suosittelen, mutta varauksella. Ei maalaisromantiikan vihaajille tai vanhahtavaa kieltä kammoksuville.
Sillanpään teoksesta on kirjoitettu myös esim. näissä blogeissa:
Jokken kirjanurkka
Kannesta kanteen
Kirjan jos toisenkin
Tarukirja
——————–
Sopivasti klassikkohaasteen viimeisenä päivänä sain luetuksi myös hitaasti etenevän projektini, Edgar Allan Poen Kootut kertomukset -novellikokoelman. Järkälemäiseen kokoelmaan sisältyivät siis kaikki kuusikymmentäkuusi lyhyttä kertomusta, jotka Poe urallaan, 1800-luvun alkupuoliskolla, ehti kirjoittaa.
Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset Teos 2006 Sivuja: 1028 Suomennos: Jaana Kapari Kirjastosta
Jokaisesta kertomuksesta voisi helposti kirjoittaa kokonaisen esseen, eikä niistä puhuminen yhtenä kokonaisuutena ole helppoa. Kaikkia kertomuksia (muutamaa vuoropuhelun muotoon kirjoitettua lukuun ottamatta) yhdistää ainoastaan ensimmäisen persoonan kerronta. Toisinaan tämä kertomuksen ”minä” on päähenkilö, toisinaan sivustakatsoja, toisinaan vain toisten tarinoiden kertoja. Jokainen ”minä” on omanlaisensa, eikä niiden rinnastaminen toisiinsa tai esimerkiksi Poeen itseensä tuntunut lukiessa mielekkäältä.
Kertomusten aiheet, teemat ja tyylit vaihtelevat suuresti. Poeta on pidetty erityisesti kauhukirjallisuuden isänä, ja kauhun joukkoon tämä kokoelma oli kirjastossakin hyllytetty. Kokoelman ajattelu vain kauhuna ei kuitenkaan tee teokselle oikeutta. Mukana on nimittäin kauhun lisäksi niin huumoria, filosofista pohdintaa, kärkevää 1800-luvun kirjallisuuspiirien arvostelua, mielikuvituksekasta seikkailua, suoranaista scifiä kuin salapoliisitarinaakin, muutaman tyylin mainitakseni. Erityisen hauskaa oli bongata suuren suosikkini Sherlock Holmesin esikuva, C Auguste Dupin, jonka tarkkaa analysointikykyä tämän ystävä ei voi kuin ihailla.
Pidin suurimmasta osasta kertomuksia kovasti, mutta niiden lukeminen oli paikoitellen erittäin työlästä. Kieli oli minulle pääosin tuttua, mutta Poen laaja aikakautensa yleissivistys ja lukeneisuus eivät aivan osuneet yksiin oman yleissivistykseni kanssa. Tästä tietoisena suomentaja Jaana Kapari oli koonnut teoksen loppuun kertomuskohtaiset ”suomentajan kommentit”, joissa valotetaan nykylukijalle outoja viittauksia, nimiä ja tapahtumia, sekä suomennetaan esimerkiksi kreikan-, latinan- ja ranskankielisiä katkelmia, joita kertomuksissa vilisee. Kommenttien selailu hidasti kuitenkin itse lukemista, eikä niitä edes ollut tarjolla jokaiseen kohtaan, jossa niitä olisin kaivannut. Tämän lisäksi kokoelman yleinen massiivisuus tuntui paikoitellen musertavalta. Kaikenkattava kokoelma on toki kunnianhimoinen, mutta näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että yksittäiset kertomukset pääsisivät paremmin oikeuksiinsa hieman pienemmiksi ryhmiksi lajiteltuina.
Suosittelen kokoelmaa totta kai Poen tuotannosta kiinnostuneille, mutta myös kauhun, scifin ja salapoliisikertomusten juuria pohtiville. Mutta lukekaa vain kertomus silloin, toinen tällöin, ettette uuvu.
Poe-kokoelmasta kirjoitettu myös näissä blogeissa:
——————–
Tällaiset olivat siis tämänkertaiset klassikkohaasteen klassikkoni. Tajusin vasta näin jälkeenpäin, että teokset edustivat samaa aikakautta, vaikkakin eri kielialuetta ja tyyliä. Hyviä kokemuksia kumpikin, ja erityisesti Sillanpään tuotantoa kohtaan kokemani epäluuloisuus on jokseenkin kadonnut. Kiitos Tuntematon lukija -blogille haasteen järjestämisestä!
Olen osallistunut myös toiseen ja neljänteen klassikkohaasteeseen. Aikaisemmat klassikkoni olivat
2. Franz Kafkan Oikeusjuttu ja
4. Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma
Kirjankansibingossa rastitan näiden teosten avulla kohdat ”puu” ja ”ei kuvaa”.
Sunnuntaisatuja 
Jätä kommentti