Novellihaaste – 39 novellia luettu!

Novellihaaste

Kaiken kevätkiireen keskellä en vain saanut aikaiseksi postata jokaisesta lukemastani novellista erikseen, kuten olin alun alkaen suunnitellut. Enkä lukenut yhtään niistä novelleista, joita alun alkaen ajattelin lukea. Luin kuitenkin kahta novellikokoelmaa, ja yhteensä sain luettua 39 novellia!

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut I–II
WSOY 1988 (1892, 1894, 1905)
Suomennos: O. E. Juurikorpi
Novelleita: 36
Omasta hyllystä

Tarkoitukseni oli lukea Arthur Conan Doylen muita novelleja, mutta päädyinkin maailmankuuluun yksityisetsivä Sherlock Holmesiin. Mikään uusi tuttavuus Holmes ei minulle ole, ja tämänkin kokoelman olen lukenut jo ainakin pariin otteeseen. Novellit on minun laitokseeni koottu alkuperäisistä kokoelmista The Adventures of Sherlock Holmes (1892), The Memoirs of Sherlock Holmes (1894) ja The Return of Sherlock Holmes (1905). Pidän novelleiden lukemisesta juuri ennen nukkumaanmenoa, ja siihen Doylen Holmes-tarinat ovat täydellisiä. Ne ovat suhteellisen lyhyitä, helposti seurattavia ja juonellisesti tyydyttäviä mysteeristä sen selviämiseen eteneviä.

En valitettavasti esittele jokaista novellia erikseen, sillä niitä on niin paljon. Novellit ovat myös rakenteellisesti hyvin toistensa kaltaisia. Ensimmäisen persoonan kertojana toimiva tohtori Watson kertoo aluksi hieman arjestaan Holmesin kanssa, sitten siirrytään itse tapahtumaan. Jonkinlainen rikos tai muuten kummallinen tapaus on sattunut, ja Holmes ja Watson kuulevat siinä osallisena olevan seikkaperäisen selostuksen. Sitten alkaa Sherlock Holmesin kuuluisa salapoliisityö, jonka kaikkia käänteitä Watson ei aina ymmärrä. Lopuksi kaikki selitetään ja useimmiten rikos ratkaistaan. Kaavamainen juoni saattaisi olla tylsä, mikäli novelleja lukisi usean peräkkäin. Yksittäin ne ovat kuitenkin erittäin jännittäviä ja viihdyttäviä. Nautin lukemisesta suuresti.

Suosikkejani kokoelmassa ovat Halkihuulinen kerjäläinen, jossa selvitetään nuoren naisen aviomiehen katoamista, Autio talo, jossa pitkään kuolleeksi luultu Holmes palaa jälleen Watsonin elämään ja Yksinäinen polkupyöräilijä, jossa nuorta pianonsoitonopettajatarta häiritsee tämän pyöräilymatkoja varjostava mystinen mies.

 

38_novellihaaste

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö (ja muita kertomuksia)
Siltala 2016 (1898, 2004)
Suomennos: Juhani Lindholm
Novelleita: 12
Omasta hyllystä

Amerikkalainen Dawid Foster Wallace (1962–2008) oli minulle entuudestaan tuntematon nimi. Novellikokoelma Kummatukkainen tyttö ilmestyi jouluna kirjahyllyyni, ja novellihaasteesta sain hyvän syyn tarttua teokseen. Pian huomasin, ettei kokoelma oikein sopinut iltalukemiseksi. Se olisi vaatinut parempaa vireystilaa ja pidempiä lukupätkiä. Nyt en tuntenut oikein saavani otetta novelleihin, joissa uskon olevan paljon enemmän kuin yksi puoli. Sain kuitenkin luetuksi kolme novellia, ja aion kesän tullen lukea kokoelman loppuun.

Kaikeksi onneksi myyntipäällikkö oli ensiaputaitoinen (Luckily the Account Representative Knew CPR) on lyhyehkö novelli, jossa firman myyntipäällikkö ja ulkomaantoimintojen johtaja lähtevät viimeisinä töistä ja sattuvat yhtä aikaa tyhjään parkkihalliin. Ulkomaantoimintojen johtaja saa sydänkohtauksen, mutta kaikeksi onneksi myyntipäällikkö on ensiaputaitoinen. Novelli loppuu, kun myyntipäällikkö yrittää epätoivoisesti elvyttää kollegaansa ja huutaa apua, mutta tyhjässä parkkihallissa heitä ei kukaan kuule. Novellin kerronta on kylmän yksityiskohtaista, mikä luo vahvan ristiriidan tapahtumien epätoivoisuuden kanssa.

Kokoelman niminovelli Kummatukkainen tyttö(Girl with Curious Hair) on republikaaninuoren kertomus tämän uusista punkkariystävistä sekä heidän huumeidentäyteisestä käynnistään konsertissa -50–60-luvulla. Edellisen novellin tavoin kerronta on hyvin yksityiskohtaista ja vastakkainasettelu kertojan etuoikeutetun ja säännöllisen elämän ja punkkareiden elämäntavan välillä tuo yhteiskuntakritiikin näkyviin. Myös tämän novellin loppu on yllättävä ja jopa häiritsevän avoin. Konsertista poistuttaessa sekaisin oleva nuorisojoukko hyökkää nuorta naista kohti. Mahdollisuus väkivallasta välähtää. Viimeinen lause on: ”Ja minäpä kerron mitä minä tein”, (s. 36).

Lyndon on selkeästi kahta aiempaa novellia pidempi, mutta sijoittuu sekin -50–60-luvuille. Siinä seurataan nuoren David Boyd nimisen miehen ihmissuhdetta esimieheensä poliitikko Lyndon Baines Johnsoniin, josta lopulta tulee Yhdysvaltain presidentti. Siellä täällä muuten ensimmäisen persoonan kerronnan välissä on fiktiivisiä katkelmia aiheeseen liittyvistä puheista, kirjoista tai haastatteluista. Muutenkin katkelmittain etenevä kerronta punoo yhteen politiikan ja ihmissuhteiden kiemurat, sekä niitä runtelevat sairaudet.

”Nielaisin jälleen, kun tunsin kuuman kuvotuksen paisuvan kurkussani. ’En minä ole rakastunut presidenttiin’, sanoin. Hän hymyili ihastuttavasti aivan kuin sanani olisivat jääneet ilmaan riippumaan. ’Anteeksi kuinka, herra Boyd?’” (s. 77).

Haasteisiin osallistumiseni riippuu aina paljon muun elämän, erityisesti yliopistoelämän kiireistä. Tällä kertaa sain haasteen suoritettua yllättävänkin hyvin, vaikka väliaikapostailut jäivätkin väliin. Oli kuitenkin mukava olla mukana!

Mainokset

Klassikkohaaste 4: Uljas uusi maailma

Näin siinä käy, kun ilmoittautuu haasteeseen hyvissä ajoin, lukee teoksen hyvissä ajoin, kirjoittaa siitä postauksen hyvissä ajoin ja sitten unohtaa julkaista sen. No, en minä vielä kovin myöhässä ole, joten tässä ajatuksiani klassikosta.

36_uljas

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma 
(Brave New World)
Tammi 2012 (1932) 
Suomennos:  I. H. Orras
Sivuja: 261
Veljen hyllystä

Huxleyn Uljas uusi maailma kuuluu scifikirjallisuuden ehdottomiin klassikoihin, ja olin halunnut tutustua teokseen jo pitkään. Kun sitten näin kirjan erään kurssini kirjalistassa, päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja osallistua myös klassikkohaasteeseen. Kirjaa ei tarvinnut kaukaa etsiä, sillä se löytyi sopivasti veljeni kirjahyllystä. Osittain veljeni kehujen ansiosta olinkin kirjasta kiinnostunut, sillä kirjamakumme ovat hyvin samanlaiset. Jos hän piti siitä, uskoin itsekin pitäväni. Ja niinhän siinä kävi. Pidin kovasti!

Uljas uusi maailma on yksi dystopiakirjallisuuden ensimmäisiä teoksia. Se sijoittuu kirjoitusajankohtaan nähden noin 500 vuoden päähän tulevaisuuteen, jossa uskonnot on hylätty ja kapitalismi ohjaa yhteiskuntaa. Myöskään tieteitä tai taiteita ei enää harjoiteta vapaasti.  Jumalan kaltaiseksi ihanteeksi on nostettu Henry Ford, ja ajanlasku onkin aloitettu uudestaan ensimmäisen T-mallin Fordin valmistumisesta. Kirjan tapahtumien ajankohta on 632 JF, eli Jälkeen Fordin. Liukuhihna-ajattelu on ulotettu materian tuottamista pidemmälle: Maailmanvaltion ihmiset tuotetaan tehtaissa, ja luonnollista syntymää ja kaikkea siihen liittyvää, kuten perheitä, pidetään perverssinä. Valtio toimii ainakin näennäisen onnellisesti, sillä liukuhihnavauvoja ”oloutetaan”, eli sopeutetaan ja tavallaan aivopestään, ennalta määrättyyn yhteiskunnalliseen asemaan ja tehtävään. Näin sekä korkeimmassa asemassa olevat alfat että kovaa fyysistä työtä tekevät epsilonit ovat onnellisia asemaansa eivätkä kaipaa muuta. Onnellisuus on uusi normaali, ja mikäli negatiivisia tunteita sattuukin esiintymään, ne tukahdutetaan sivuvaikutuksettomalla huumeella, somalla. Arvossa ovat kerskakulutus ja vapaa seksi.

Teoksessa on kolme osaa. Ensimmäiseksi lukijalle esitellään yhteiskuntaa olouttamiskeskuksessa työskentelevien päähenkilöiden Bernardin ja Leninan, sekä Bernardin ystävän Helmholtzin kautta. Bernard on alfa plus, kaikkein korkeimmasta yhteiskuntaluokasta. Hän ei kuitenkaan ole täysin normaali, vaan tavallista heiveröisempi. Pahinta kuitenkin on, että hän vaikuttaa yksiavioiselta. Bernard on itsekin tiedostanut erilaisuutensa, ja saa tukea Helmholtzilta, joka on myös tavallaan poikkeava. Hän haluaisi olla aidosti luova. Lenina taas on hieman alempaa luokkaa, mutta silti sopiva tapailemaan Bernardia hurjista yksiavioisuushuhuista huolimatta. Lenina on täysin normaali, eikä pysty ymmärtämään Bernardin käytöstä.

Toisessa osassa Bernard ja Lenina tekevät lomamatkan villien, yhteiskunnan ulkopuolella asuvien luokse. Siellä he tapaavat naisen, joka ei olekaan villi, vaan vuosia sitten eksynyt lomailija. Nainen on kauhukseen joutunut synnyttämään pojan. Poika, John, on ulkopuolinen, sillä häntä ei hyväksytä villien pariin. Lopulta Bernard ja Lenina ottavat sekä pojan että äidin mukaansa takaisin sivistyksen pariin. Kolmas osa käsittelee Johnin takkuilevaa sopeutumista yhteiskuntaan.

 Uljas uusi maailma herätti monenlaisia ajatuksia. Jännittävintä oli sen tasapainoilu dystopian ja utopian välillä. Onnelliset, normaalit ihmiset pitivät maailmaansa täydellisenä. Jatkuva onnellisuus ja muiden tunteiden tukahduttaminen eivät kuitenkaan sopineet villien parissa kasvaneelle Johnille tai epänormaaleille Bernardille ja Helmholtzille. Heille, erityisesti Johnille, maailma oli dystopia. He halusivat vapauden kaikkiin tunteisiin, vapauden olla myös onnettomia. Kumpi siis on tärkeämpää, onnellisuus vai vapaus? 

36klassikko-4

 

Klassikkohaaste! Franz Kafka: Oikeusjuttu

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on nyt ohi, ja oikeastaan koontipostauksia olisi pitänyt tehdä jo eilen. En kuitenkaan kasaantuvilta koulukiireiltä millään ehtinyt, joten olen päivän jäljessä. Luettavanani oli Kafkan Oikeusjuttu. Törmäsin kirjaan kesällä, kun se oli myynnissä ihanassa torikojussa, josta poimin mukaani pari muutakin aarretta. Luin viime vuonna KafkanNälkätaiteilija -novellikokoelman, joten ajattelin Oikeusjutunkin sopivan makuuni. Kirja sai kuitenkin odottaa lähes puoli vuotta, ennen kuin klassikkohaasteen myötä ilmeni sopiva tilaisuus ja ”syy”.

DSCF5585Franz Kafka: Oikeusjuttu (Der Prozeß)
WSOY 1970 (1925)
Suomennos: Aukusti Simojoki
Kansi: ?
Sivuja: 234
Omasta hyllystä

Oikeusjuttu alkaa aamusta, kun päähenkilö Josef K. herää mennäkseen töihin. Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan, ja pian hän huomaakin tulleensa vangituksi. K kuulee olevansa tuomioistuimen jostakin syyttämä, vaikka kukaan ei suostukaan kertomaan mistä. Edessä olisi kuitenkin pitkä oikeusjuttu. K:n vankeus ei kestä aamua pidempään, mutta oikeusjuttu ei jätä häntä rauhaan. Kyseessä ei nimittäin ole mikään tavallinen tuomioistuin tai oikeusjuttu.

Alussa ja sen epätietoisessa ilmapiirissä on paljon samaa kuin toisessa Kafkan teoksessa, Muodonmuutoksessa. Sen paremmin Josef K. kuin Muodonmuutoksen Gregor Samsakaan eivät tiedä, mikä on aiheuttanut epätavallisen tilanteen, eivätkä ympäröivät ihmiset suhtaudu asiaan niin kuin olettaisi normaalin ihmisen suhtautuvan. Muodonmuutoksessa ei kuitenkaan ole mitään tai ketään, jota tilanteessa voisi syyttää, kun taas Oikeusjutussa ”syyllinen” on selkeästi oikeuslaitos ja byrokratia, joita kohtaan teos raskaasti kritisoikin. Liekö kritiikin kimmokkeena toimineet Kafkan omat oikeustieteen opinnot…

Oikeusjutusta on tehty paljon erilaisia tulkintoja ja päätelmiä niin bibliografiselta kuin metaforiselta pohjaltakin. Totuus kuitenkin on, että Kafka ei koskaan saanut teosta valmiiksi, ja määräsi sen monen muun työnsä ohella poltettavaksi hänen kuoltuaan. Tätä toivetta ei kuitenkaan syystä tai toisesta noudatettu. Alussa keskeneräisyys ei ole ilmeistä, mutta lopun kerronnassa on suuri aukko. Kahdeksas luku on jäänyt niin kesken, että kustantajat ovat katsoneet parhaaksi myös ilmoittaa sen luvun lopussa. Tuntui, kuin tuo puuttuva palanen olisi sisältänyt kovinkin tärkeää tietoa, sillä sen jälkeen juonen syy-seuraus -suhteiden tajuaminen vaikeutui, eikä monesta aiemmin esillä olleesta henkilöstä koskaan kuultu uudestaan. Luulen, että keskeneräisen luvun lisäksi lopusta puuttui muutakin, sillä aivan viimeisessä luvussa K:n ajatukset oikeusjutusta olivat täysin muuttuneet, ja hän alistui mukisematta tuomioonsa. Toisaalta toisiksi viimeisessä luvussa K:lle kerrotaan myös itsenäisesti elämään jäänyt tarina miehestä, joka halusi päästä sisälle lakiin. Kenties tämän tarinan avulla K. oivalsi jotakin itsestään ja elämästä, mutta minulle se jäi kuitenkin mysteeriksi.

Lyhyiden klassikoiden ystävän ei kannata vielä huutaa riemusta, sillä lyhyestä sivumäärästään huolimatta teos oli paikoin kovin raskaslukuinen. Dialogia ei nimittäin juurikaan ollut, vaan enimmäkseen toisiaan seuraavia, kappalejaottomia monologeja. Vaikkakin mielenkiintoisia, olivat ne myös hyvin työläitä. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi: myös luvut olivat epämiellyttävän pitkiä, ja olisin kaivannut taukoa useammin.

Kaikesta epämääräisyydestään, keskeneräisyydestään ja jopa suoranaisesta turhauttavuudestaan huolimatta Oikeusjuttu on kuitenkin lukemisen arvoinen klassikko. Se sai ajattelemaan oikeusjärjestelmää, lakia ja muuta byrokratiaa uudella tavalla, tarjoten samalla tummasävyistä huumoria. Lopun avonaisuus aiheutti allekirjoittaneessa jopa pienen eksistentiaalisen kriisin.

Tuliko bingo?

Ehdin näin viime tipassa kirjoittaa koontipostauksen Kirjakaapin kummituksen isännöimästä kirjankansibingosta. Osasta haasteen aikana lukemistani kirjoista kirjoitin jo aiemmin, mutta osasta vasta hamassa tulevaisuudessa. On se vaan sen verran kiireistä tämä entisen kesälomalaisen elämä ollut..

kuvat

Bingoruutuja täyttivät siis lukemisjärjestyksessä seuraavat kirjat:

SyntymäpäiväkirjeitäTed Hughes (kasvi)
Kotiopettajattaren romaaniCharlotte Bronte (punainen)
CandideVoltaire (nainen)
Nuoren Wertherin kärsimyksetJohan W. Goethe (pariskunta)
SaituriMoliere (abstrakti kuvio)
Pitkä maaTerry Pratchett ja Stephen Baxter (luonto)
ViestiTove Jansson (piirroskuva)
AnacheMaria Turtchaminoff (fiktiivinen hahmo)
Kilpikonnien hidas valssi Katherine Pancol (värikäs)
GalapagosKurt Vonnegut (eläin)
PoikaMarja Björk (valokuva)
Mifongin perintöJ. S. Meresmaa (lapsi)
Kolme porttiaHan Han (rakennus)
SaariAldous Huxley (maisema)
KirjailijaelämääHannu Raittila (monta henkilöä)
Satujunalla Olipakerran-kaupunkiinJukka Virtanen (ajoneuvo)

kirjankansibingo1Haasteen aikana kiinnitin kirjojen kansiin ehdottomasti enemmän huomiota kuin aiemmin, vaikka en lukemisiani niiden perusteella valinnutkaan. Sattumanvaraisella tyylillä ja hieman soveltamalla sain peräti kaksi bingoa! Täytyy muistaa osallistua toistekin.