Klassikkohaaste 4: Uljas uusi maailma

Näin siinä käy, kun ilmoittautuu haasteeseen hyvissä ajoin, lukee teoksen hyvissä ajoin, kirjoittaa siitä postauksen hyvissä ajoin ja sitten unohtaa julkaista sen. No, en minä vielä kovin myöhässä ole, joten tässä ajatuksiani klassikosta.

36_uljas

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma 
(Brave New World)
Tammi 2012 (1932) 
Suomennos:  I. H. Orras
Sivuja: 261
Veljen hyllystä

Huxleyn Uljas uusi maailma kuuluu scifikirjallisuuden ehdottomiin klassikoihin, ja olin halunnut tutustua teokseen jo pitkään. Kun sitten näin kirjan erään kurssini kirjalistassa, päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja osallistua myös klassikkohaasteeseen. Kirjaa ei tarvinnut kaukaa etsiä, sillä se löytyi sopivasti veljeni kirjahyllystä. Osittain veljeni kehujen ansiosta olinkin kirjasta kiinnostunut, sillä kirjamakumme ovat hyvin samanlaiset. Jos hän piti siitä, uskoin itsekin pitäväni. Ja niinhän siinä kävi. Pidin kovasti!

Uljas uusi maailma on yksi dystopiakirjallisuuden ensimmäisiä teoksia. Se sijoittuu kirjoitusajankohtaan nähden noin 500 vuoden päähän tulevaisuuteen, jossa uskonnot on hylätty ja kapitalismi ohjaa yhteiskuntaa. Myöskään tieteitä tai taiteita ei enää harjoiteta vapaasti.  Jumalan kaltaiseksi ihanteeksi on nostettu Henry Ford, ja ajanlasku onkin aloitettu uudestaan ensimmäisen T-mallin Fordin valmistumisesta. Kirjan tapahtumien ajankohta on 632 JF, eli Jälkeen Fordin. Liukuhihna-ajattelu on ulotettu materian tuottamista pidemmälle: Maailmanvaltion ihmiset tuotetaan tehtaissa, ja luonnollista syntymää ja kaikkea siihen liittyvää, kuten perheitä, pidetään perverssinä. Valtio toimii ainakin näennäisen onnellisesti, sillä liukuhihnavauvoja ”oloutetaan”, eli sopeutetaan ja tavallaan aivopestään, ennalta määrättyyn yhteiskunnalliseen asemaan ja tehtävään. Näin sekä korkeimmassa asemassa olevat alfat että kovaa fyysistä työtä tekevät epsilonit ovat onnellisia asemaansa eivätkä kaipaa muuta. Onnellisuus on uusi normaali, ja mikäli negatiivisia tunteita sattuukin esiintymään, ne tukahdutetaan sivuvaikutuksettomalla huumeella, somalla. Arvossa ovat kerskakulutus ja vapaa seksi.

Teoksessa on kolme osaa. Ensimmäiseksi lukijalle esitellään yhteiskuntaa olouttamiskeskuksessa työskentelevien päähenkilöiden Bernardin ja Leninan, sekä Bernardin ystävän Helmholtzin kautta. Bernard on alfa plus, kaikkein korkeimmasta yhteiskuntaluokasta. Hän ei kuitenkaan ole täysin normaali, vaan tavallista heiveröisempi. Pahinta kuitenkin on, että hän vaikuttaa yksiavioiselta. Bernard on itsekin tiedostanut erilaisuutensa, ja saa tukea Helmholtzilta, joka on myös tavallaan poikkeava. Hän haluaisi olla aidosti luova. Lenina taas on hieman alempaa luokkaa, mutta silti sopiva tapailemaan Bernardia hurjista yksiavioisuushuhuista huolimatta. Lenina on täysin normaali, eikä pysty ymmärtämään Bernardin käytöstä.

Toisessa osassa Bernard ja Lenina tekevät lomamatkan villien, yhteiskunnan ulkopuolella asuvien luokse. Siellä he tapaavat naisen, joka ei olekaan villi, vaan vuosia sitten eksynyt lomailija. Nainen on kauhukseen joutunut synnyttämään pojan. Poika, John, on ulkopuolinen, sillä häntä ei hyväksytä villien pariin. Lopulta Bernard ja Lenina ottavat sekä pojan että äidin mukaansa takaisin sivistyksen pariin. Kolmas osa käsittelee Johnin takkuilevaa sopeutumista yhteiskuntaan.

 Uljas uusi maailma herätti monenlaisia ajatuksia. Jännittävintä oli sen tasapainoilu dystopian ja utopian välillä. Onnelliset, normaalit ihmiset pitivät maailmaansa täydellisenä. Jatkuva onnellisuus ja muiden tunteiden tukahduttaminen eivät kuitenkaan sopineet villien parissa kasvaneelle Johnille tai epänormaaleille Bernardille ja Helmholtzille. Heille, erityisesti Johnille, maailma oli dystopia. He halusivat vapauden kaikkiin tunteisiin, vapauden olla myös onnettomia. Kumpi siis on tärkeämpää, onnellisuus vai vapaus? 

36klassikko-4

 

Klassikkohaaste! Franz Kafka: Oikeusjuttu

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on nyt ohi, ja oikeastaan koontipostauksia olisi pitänyt tehdä jo eilen. En kuitenkaan kasaantuvilta koulukiireiltä millään ehtinyt, joten olen päivän jäljessä. Luettavanani oli Kafkan Oikeusjuttu. Törmäsin kirjaan kesällä, kun se oli myynnissä ihanassa torikojussa, josta poimin mukaani pari muutakin aarretta. Luin viime vuonna KafkanNälkätaiteilija -novellikokoelman, joten ajattelin Oikeusjutunkin sopivan makuuni. Kirja sai kuitenkin odottaa lähes puoli vuotta, ennen kuin klassikkohaasteen myötä ilmeni sopiva tilaisuus ja ”syy”.

DSCF5585Franz Kafka: Oikeusjuttu (Der Prozeß)
WSOY 1970 (1925)
Suomennos: Aukusti Simojoki
Kansi: ?
Sivuja: 234
Omasta hyllystä

Oikeusjuttu alkaa aamusta, kun päähenkilö Josef K. herää mennäkseen töihin. Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan, ja pian hän huomaakin tulleensa vangituksi. K kuulee olevansa tuomioistuimen jostakin syyttämä, vaikka kukaan ei suostukaan kertomaan mistä. Edessä olisi kuitenkin pitkä oikeusjuttu. K:n vankeus ei kestä aamua pidempään, mutta oikeusjuttu ei jätä häntä rauhaan. Kyseessä ei nimittäin ole mikään tavallinen tuomioistuin tai oikeusjuttu.

Alussa ja sen epätietoisessa ilmapiirissä on paljon samaa kuin toisessa Kafkan teoksessa, Muodonmuutoksessa. Sen paremmin Josef K. kuin Muodonmuutoksen Gregor Samsakaan eivät tiedä, mikä on aiheuttanut epätavallisen tilanteen, eivätkä ympäröivät ihmiset suhtaudu asiaan niin kuin olettaisi normaalin ihmisen suhtautuvan. Muodonmuutoksessa ei kuitenkaan ole mitään tai ketään, jota tilanteessa voisi syyttää, kun taas Oikeusjutussa ”syyllinen” on selkeästi oikeuslaitos ja byrokratia, joita kohtaan teos raskaasti kritisoikin. Liekö kritiikin kimmokkeena toimineet Kafkan omat oikeustieteen opinnot…

Oikeusjutusta on tehty paljon erilaisia tulkintoja ja päätelmiä niin bibliografiselta kuin metaforiselta pohjaltakin. Totuus kuitenkin on, että Kafka ei koskaan saanut teosta valmiiksi, ja määräsi sen monen muun työnsä ohella poltettavaksi hänen kuoltuaan. Tätä toivetta ei kuitenkaan syystä tai toisesta noudatettu. Alussa keskeneräisyys ei ole ilmeistä, mutta lopun kerronnassa on suuri aukko. Kahdeksas luku on jäänyt niin kesken, että kustantajat ovat katsoneet parhaaksi myös ilmoittaa sen luvun lopussa. Tuntui, kuin tuo puuttuva palanen olisi sisältänyt kovinkin tärkeää tietoa, sillä sen jälkeen juonen syy-seuraus -suhteiden tajuaminen vaikeutui, eikä monesta aiemmin esillä olleesta henkilöstä koskaan kuultu uudestaan. Luulen, että keskeneräisen luvun lisäksi lopusta puuttui muutakin, sillä aivan viimeisessä luvussa K:n ajatukset oikeusjutusta olivat täysin muuttuneet, ja hän alistui mukisematta tuomioonsa. Toisaalta toisiksi viimeisessä luvussa K:lle kerrotaan myös itsenäisesti elämään jäänyt tarina miehestä, joka halusi päästä sisälle lakiin. Kenties tämän tarinan avulla K. oivalsi jotakin itsestään ja elämästä, mutta minulle se jäi kuitenkin mysteeriksi.

Lyhyiden klassikoiden ystävän ei kannata vielä huutaa riemusta, sillä lyhyestä sivumäärästään huolimatta teos oli paikoin kovin raskaslukuinen. Dialogia ei nimittäin juurikaan ollut, vaan enimmäkseen toisiaan seuraavia, kappalejaottomia monologeja. Vaikkakin mielenkiintoisia, olivat ne myös hyvin työläitä. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi: myös luvut olivat epämiellyttävän pitkiä, ja olisin kaivannut taukoa useammin.

Kaikesta epämääräisyydestään, keskeneräisyydestään ja jopa suoranaisesta turhauttavuudestaan huolimatta Oikeusjuttu on kuitenkin lukemisen arvoinen klassikko. Se sai ajattelemaan oikeusjärjestelmää, lakia ja muuta byrokratiaa uudella tavalla, tarjoten samalla tummasävyistä huumoria. Lopun avonaisuus aiheutti allekirjoittaneessa jopa pienen eksistentiaalisen kriisin.

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä

Kai se on nyt hyväksyttävä: tämä trilogia on ohi. Mielenkiintoisinta uutta kirjallisuutta aikoihin, ainakin siinä suppeassa joukossa, jonka minä olen lukenut.

DSCF5573

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä. Eteläraja-trilogia 3
(Acceptance. Book 3 of the Southern Reach Trilogy)
Like 2016 (2014)
Suomennos: Einari Aaltonen
Kansi: Eric Nyquist
Sivuja: 364
Arvostelukappale

Kirjan kansi jatkaa Hävityksen ja Hallinnan linjoilla, vaikka sen värimaailma onkin hieman yllättävä, eikä välttämättä niin sopiva kirjan tunnelmaan. Kaunis silti.

Hyväksyntä kokoaa Hallinnan ja Hävityksen teemat ja henkilöt yhteen. Aiemmista osista tuttujen biologin ja Controlin lisäksi pääsemme katsomaan maailmaa myös biologin kaksoisolennon, Haamulinnun, Etelärajan aiemman johtajan, psykologi Gracen ja majakanvartija Saul Evansin näkökulmista. Näkökulmahenkilö siis vaihtuu luvuittain, ja jokaisen henkilön tyyli on hieman erilainen. Esimerkiksi Johtajan luvut on kirjoitettu sinä -muodossa ja osittain preesensissä. Majakanvartijan luvut taas alkavat otteella tämän päiväkirjantapaisesta. Yksi osio kirjasta on ensimmäisestä osasta tutun biologin kirjoittama kirje. Yllättävää kyllä, eri henkilöt ja tyylit sopivat hyvin yhteen. Ainoastaan sinä -muotoon tottuminen vie hetken aikaa, mutta ainakin itse totuin siihen lopulta.

Ajallisesti kirja kulkee kolmella eri tasolla. Toisaalta se jatkaa Hallinnan aikajanaa Controlin ja Haamulinnun päädyttyä yhdessä Alue X:lle. Toisaalta taas ollaan menneisyydessä ennen koko alueen ilmestymistä, ja seurataan majakanvartijan rauhallista elämää, jota kuitenkin varjostavat oudot tapahtumat. Kolmas aikataso on kuolleen Johtajan, jolle nykyisyys on häilyvä tila. Hänen kanssaan käymme pääasiassa läpi tapahtumia ennen kahdennentoista retkikunnan lähtöä Alue X:lle. Tarinat etenevät omilla painoillaan, toisistaan välittämättä, mutta kuitenkin kohti samaa lopputulosta: Alue X:n arvoituksen ratkeamista.

Lukijan ja hahmojen epätietoisuus alkaa nimittäin Hyväksynnässä pikku hiljaa rakoilla. Kaiken aikaa paljastuu pieniä yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostavat suuremman kokonaisuuden kohti Alue X:n mysteerin ratkaisemista. Palasia kootaan kuin salapoliisiromaanissa ikään. Ainoastaan lopun kokoava ”näin kaikki tapahtui” -kappale on jätetty pois, ja lukija joutuu itse päättelemään paljon.

En voi sanoa olevani pettynyt kirjan loppuun. Se oli hyvä, enkä oikeastaan selkeämpää selittelyä odottanutkaan, toivoin vain. Lukijan täytyy vain hyväksyä, että osittain Alue X jää ikuiseksi arvoitukseksi.. Ensimmäinen osa oli ehdottomasti trilogian paras, muttei tämä kolmaskaan jäänyt paljoa jälkeen. Se otteeseensa puristava kauhu, jota Hävityksessä niin rakastin on läsnä, vaikkei yhtä voimakkaana. Tai sitten olen jo tottunut siihen, mene ja tiedä. Toisella lukukerralla koko sarjasta saattaisi löytyä myös metaforisia sävyjä, mutta niitä en lähde tässä tulkitsemaan. Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta, jonka jälleen kerran ahmaisin parissa päivässä. Jäin kaipaamaan lisää..

Ainiin, jännittävä huomio kirjan lopussa olleista kiitoksista! VanderMeer mainitsee, että apua trilogiaa kirjoittaessaan hänelle ovat olleet apuna (monen muun ohella) Tove Janssonin Muumilaakson talvi ja Kesäkirja, sekä Leena Krohnin Tainaron. Aika hassua!

 

Jeff VanderMeer: Hallinta

Ooo, tämä on niin siistiä! Pitelen käsissäni ensimmäistä arvostelukappalettani ikinä. Pyysin sitä ja sain sen. Yllättävän helppo ja pieni toimenpide, mutta minulle siitä riittää iloa pitkään. Tuntuu, kuin joku olisi juuri hyväksynyt blogini olemassaolon. Lisäksi on mahtavaa, että voin luovuttaa kirjaston jonotuspaikkani jollekin toiselle tämän kirjan suhteen. Nimittäin uunituoreen Eteläraja-trilogian toisen osan suomennoksen!

Hallinta

Jeff VanderMeer: Hallinta. Eteläraja-trilogia 2
(Authority. Book 2 of the Southern Reach Trilogy)
Like 2015 (2014)
Suomennos: Einari Aaltonen
Kansi: Eric Nyquist
Sivuja: 382
Arvostelukappale

Ensimmäiseksi huomasin alkulehdiltä, että suomentaja on vaihtunut. Suomennostyyli säilyi silti niin samanlaisena, että en huomannut lukiessa eroa. Teos on myös edeltäjäänsä melkein parisataa sivua paksumpi. Kansikuva jatkaa kuitenkin Hävityksen linjoilla, tarjoamalla jäniksen, jolla on kenties kansihistorian karmivimmat silmät.

Hävitystä vahvasti leimannut nimettömyys ei Hallinnassa jatku, ja myös päähenkilö on vaihtunut. Uusi päähenkilö on John ”Control” Rodriguez, valtion agentti, joka on siirretty kenttätöistä terrorismin parissa pelastamaan huonosti johdettuja valtion laitoksia. Tapahtumapaikka onkin alue X:n ulkopuolella, valtion ylläpitämä Eteläraja-tutkimuslaitos ja sen lähikaupungit. Aikanaan kukoistanut Eteläraja tutkii alue X:ää, ja on myös vastuussa sinne lähetetyistä retkikunnista. Vuosikymmenien aikana ei tulosta ole juuri syntynyt, joten laitos on ajautunut pahasti rappiolle. Entinen johtaja on kadonnut, ja hieman epätietoinen Control on määrätty hänen seuraajakseen. Työntekijät eivät kuitenkaan ole halukkaita kertomaan uudelle johtajalleen kaikkea tietämäänsä.

Trilogian edellisen osan kantava voima, epätietoisuus, kantaa edelleen. Kauhu ei kuitenkaan ole yhtä syvää ja ahdistavaa, mikä saattaa olla hyväkin asia. Alussa lukija ja Control ovat yhtä tietämättömiä asioista, mutta noin puolenvälin paikkeilla tilanne muuttuu. Controlille näytetään videopätkiä ensimmäisen retkikunnan kohtalosta, ja kaikesta käy ilmi, että videoissa näkyi jotain hyvin häiritsevää. Lukijalle kerrotaan kuitenkin vain siistittyjä pätkiä. Onko kirjailija pelännyt ryhtyä kuvaamaan kauheuksia, ja siksi jättänyt kuvaamatta? Epätietoisuus alkaa jo hieman kismittää, vaikka pitikin otteessaan loppuun saakka.

”Videokatkelmien lopussa huutaminen oli jatkunut jatkumistaan. Kameraa pitelevä henkilö ei ollut vaikuttanut enää ihmiseltä. Katkelmia katsoessaan Control oli vedonnut ensimmäisen retkikunnan jäseniin. Herätkää ja havahtukaa todellisuuteen. He eivät missään vaiheessa havahtuneet. He eivät pystyneet” (s.223).

Kirjan kokonaisuus on  jotenkin inhimillisempi, ja henkilöhahmot ovat samaistuttavampia. Ensimmäisen osan antamien vihjeiden perusteella en ollut varma, missä maassa alue X on, tai onko kyseessä tulevaisuus tai vaihtoehtoinen menneisyys. Nyt lukijalle kuitenkin paljastettiin, että kyseessä todella on USA, ja ajankohtakin on jotakuinkin nykypäivää vastaava. Tarkkuutta ei ole, ja oikeastaan se on mukavaa, sillä mielikuvitukselle jää paljon tilaa.

En edelleenkään tiedä, mitä alue X:llä on tekeillä, mutta ainakin olen kuullut teorioita. Ja lopussa oli hurja cliff hanger. Pakko lukea seuraava…

Jeff VanderMeer: Hävitys

Tämä yllättävän uusi teos löysi minut aivan sattumalta. Mistäs sen olisi tiennyt, että pätkä alkukielisestä alusta oli osa fantasia- ja scifikirjallisuuden kurssini lukupakettia. Kiinnostuin heti ja ryntäsin kirjastoon lainaamaan koko kirjan suomenkielisenä.

Annihilation

Jeff VanderMeer: Hävitys. 
Eteläraja-trilogia 1 
(Annihilation. 
Book 1 of the Southern Reach Trilogy)
Like 2015 (2014)
Suomennos: Niko Aula
Kansi: Eric Nyquist
Sivuja: 222

Neljä eri alan asiantuntijaa on lähetetty tutkimusretkikunnaksi X-alueelle, rannikkokaistaleelle, jonka tuntematon ympäristökatastrofi on tyhjentänyt ihmisistä. Retkikunta on kahdestoista hallituksen alueelle lähettämistä retkikunnista, joista kaikki eivät ole palanneet kotiin. Päähenkilömme on biologi, jonka tehtävä on tutkia erityisesti alueen muutostilassa olevaa luontoa. Pian käykin ilmi, että luonnossa on todella jotain vialla, eivätkä rakennuksetkaan ole aivan tavallisia. Vai mitä mieltä olette tornista, joka kohoaa taivaiden sijaan maan sisään?

Teoksen henkilöiden nimiä ei missään vaiheessa paljasteta. Biologi selittää heti alussa, ettei niillä ole merkitystä: ”Meidän oli tarkoitus keskittyä tavoitteeseemme ja kaikki henkilökohtainen tuli jättää taakse. Nimet kuuluivat sinne mistä olimme tulleet, eivät X-alueelle” (s. 14). Nimettömyys aiheutti pieniä ongelmia samaistumiseen, ja varsinkin kolme muuta retkikunnan jäsentä jäävät etäisiksi. Toisaalta, ehkä hyvä niin, kun tietää kuinka heidän käy. Mutta ei siitä enempää.. Aivan lopussa varmistuu se, mikä kaiken aikaa on tuntunut loogiselta: koko teos on biologin päiväkirja alueella viettämästään ajasta.

Kirjan koukuttavuus perustuu epätietoisuuteen. Koko alue on suuri mysteeri biologille, mutta vielä suurempi lukijalle. Yliluonnolliselta vaikuttavat tapahtumat eivät saa selitystä, kaikki on kaaosta ja takaraivossa kolkuttaa paniikki. Kauhu on teoksen kantava voima, mutta yhtään tämän pidempää romaania se ei olisi jaksanut.

Ihmisten hylkäämästä X-alueesta tulee mieleen scifityylinen dystopia (vai sittenkin luonnon utopia?), mutta kirjan genreluokitus on silti hankalaa. Ulkomaailmasta puhutaan kovin vähän, eikä päivämääriä käytetä, joten kyseessä voi olla yhtä hyvin oma (fantastinen) maailmansa, meidän maailmamme tulevaisuus tai vaihtoehtoinen menneisyys. Kauhua, scifiä vai fantasiaa? Lukijan kannalta se on kuitenkin se ja sama.

Rakastuin ja luen heti toisen ja kolmannenkin osan, kunhan ne vain ensin julkaistaan suomeksi. Ja ai niin! Plussaa hienosta kannesta.

Kaksitoista klassikkoa 5-7/12: Ylpeys ja ennakkoluulo ja Kotiopettajattaren romaani

Tällä kertaa klassikkoni ovat monesti filmatut ja edelleen suositut Ylpeys ja ennakkoluulo, sekä Kotiopettajattaren romaani. Elokuvina olin nähnyt kummatkin, kirjoina en lukenut kumpaakaan. Odotin pääseväni kevyen romantiikan ja ihmissuhteiden pariin, enkä pettynyt.

ylpeys ja ennakkoluulo

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
(Pride and Prejudice)
WSOY 1985 (1813)
Suomennos: S.-L. Norko-Turja
Kansi: Petri Holm ja Liisa Holm
Sivuja: 410

Jane Austen oli englantilainen naiskirjailija silloin, kun menestyvät naiskirjailijat vielä olivat harvinaisia. Austenia on pidetty erityisesti taitavana naisten ja keskustelujen kuvaajana, ja Ylpeyden ja ennakkoluulon luettuani olen samaa mieltä. Romaani kuvaa englantilaiseen ylemmän keskiluokan elämää 1800-luvulla, kuten Austenin teokset yleensäkin.

Päähenkilö Elizabeth Bennet tapaa tanssiaisissa ylpeän herra Darcy, jota alkaa heti (ennakkoluuloisesti) vihata. Juonen edetessä kumpikin kamppailee nimitunteiden kanssa, jotka lopulta rakkaus voittaa. Pääparin lisäksi seurataan myös Elizabethin kolmen siskon suhdeseikkailuja. Lopussa kaikki kääntyy hyväksi, ja jokainen saa ansionsa mukaan.

Vaikka romanssit ovat Austenin romaanien keskiössä, ei teosten katsota kuitenkaan kuuluvan romantiikan tyylisuuntaan. Tämä johtuu siitä, että luonnon ihannointi ja mielikuvituksellisuus puuttuvat kokonaan. Paremmin ajan tyylisuuntaan sopiikin Kotiopettajattaren romaani.

kotiopettajattaren romaani

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
(Jane Eyre)
WSOY 1963 (1847)
Suomennos: Tyyni Haapanen
Sivuja: 478

Charlotte Brontë oli yksi Brontën kirjailijasisaruksista, heistä aikanaan suosituin. Kotiopettajattaren romaani on Charlotten esikoisteos. Naiskirjailijat eivät tuolloin saaneet arvostusta, joten Brontë päätyi julkaisemaan esikoisensa salanimellä Currer Bell. Taisi kannattaa, sillä heti ilmestyttyään siitä tuli niin myynti-, kuin arvostelumenestyskin.

Romaani kertoo orvosta, nuoresta Jane Eyresta, joka tätinsä hylkäämänä varttuu ankarassa sisäoppilaitoksessa. Siellä hän opiskelee kotiopettajattareksi, päästäkseen pois koulusta. Heti ensimmäisessä työpaikassaan hän rakastuu oppilaansa ottoisään, herra Rochesteriin. Kerronta tapahtuu minäkertojan kautta, joten tarina on varsin intensiivinen ja tunnepitoinen. Hurjat tapahtumat seuraavat toisiaan, enkä tahdo pilata jännitystä niiltä, jotka eivät vielä ole teosta lukeneet/nähneet. Sen kuitenkin kerron, että loppu on onnellinen.

Kilpikonnien hidas valssi – tämän kesän pettymys

DSCF5149Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi
(rans. La valse lente des tortues)
Suomennos: Lotta Toivanen
Bazar 2012 (2008)
Sivuja: 761

Myönnän, en ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa Krokotiilin keltaiset silmät. En silti usko, että sillä olisi ollut mitään väliä mielipiteeni suhteen. Tästä kirjasta en vain pitänyt. Sellaista tapahtuu joskus, kun ostaa kirjan pelkän kansikuvan houkuttelemana. Kannet ovat ihanat, parasta koko kirjassa, mutta eivät kyllä juurikaan kuvaa teoksen sisältöä tai edes tunnelmaa…

Ote sisäkannen kuvauksesta: ”Jatko-osassa Kilpikonnien hidas valssi Joséphine on julkaissut ensimmäisen menestysromaaninsa ja nauttii taas elämästä. Hän on muuttanut alueelle, jonka rauhan rikkoo naapurustoon iskevä sarjamurhaaja. Mitä kummaa tuo mies haluaa Joséphinesta?”

Juonipaljastus: Tuo sarjamurhaajamies ei halua päähenkilöstämme yhtään mitään! Muutenkaan en ihan päässyt kärryille, minkä tyylistä romaania Pancol oikein Kilpikonnien hitaasta valssista ajatteli? Tällaisenaan se on sekoitus huonoa, raakaa murhamysteeriä, tekokepeää ihmissuhdedraamaa ja jossain määrin myös fantasiaa. Ja lisäksi se on aivan liian pitkä.

Keski-ikäinen, juuri rikastunut Joséphine on päähenkilö, mutta hänen lisäksi ääneen pääsee myös koko suku ja muutama muukin. Kertojia oli liikaa. Esimerkiksi päähenkilön isäpuolen vauvan puheenvuoro oli outo, ja kokonaisuuden kannalta täysin tarpeeton.

Luen kirjat yleensä kiltisti alusta loppuun, mutta nyt syyllistyin hyppelyyn. Joséphinen kömpelyyttä ja ylitunteilua, sekä loputonta itsetutkiskelua oli vain tuskallista seurata. Lopussa murhat selviävät ja syyllinen paljastuu, ja viimeiset 50 sivua ovatkin pelkkää ”miten ja miksi kaikki tapahtui” -selvitystä.

Monissa muissakin blogeissa Kilpikonnien hidas valssi on tuottanut pettymyksen, joten yksin en asian kanssa ole. Saatan silti lukea vielä seuraavan osan, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, mutta vain koska haluan tietää, miten Hortensen, Joséphinen Lontoossa asuvan tyttären, käy.

Kilpikonnien hidas valssi - Värikäs

Kilpikonnien hidas valssi: ”värikäs”