Tuliko bingo?

Ehdin näin viime tipassa kirjoittaa koontipostauksen Kirjakaapin kummituksen isännöimästä kirjankansibingosta. Osasta haasteen aikana lukemistani kirjoista kirjoitin jo aiemmin, mutta osasta vasta hamassa tulevaisuudessa. On se vaan sen verran kiireistä tämä entisen kesälomalaisen elämä ollut..

kuvat

Bingoruutuja täyttivät siis lukemisjärjestyksessä seuraavat kirjat:

SyntymäpäiväkirjeitäTed Hughes (kasvi)
Kotiopettajattaren romaaniCharlotte Bronte (punainen)
CandideVoltaire (nainen)
Nuoren Wertherin kärsimyksetJohan W. Goethe (pariskunta)
SaituriMoliere (abstrakti kuvio)
Pitkä maaTerry Pratchett ja Stephen Baxter (luonto)
ViestiTove Jansson (piirroskuva)
AnacheMaria Turtchaminoff (fiktiivinen hahmo)
Kilpikonnien hidas valssi Katherine Pancol (värikäs)
GalapagosKurt Vonnegut (eläin)
PoikaMarja Björk (valokuva)
Mifongin perintöJ. S. Meresmaa (lapsi)
Kolme porttiaHan Han (rakennus)
SaariAldous Huxley (maisema)
KirjailijaelämääHannu Raittila (monta henkilöä)
Satujunalla Olipakerran-kaupunkiinJukka Virtanen (ajoneuvo)

kirjankansibingo1Haasteen aikana kiinnitin kirjojen kansiin ehdottomasti enemmän huomiota kuin aiemmin, vaikka en lukemisiani niiden perusteella valinnutkaan. Sattumanvaraisella tyylillä ja hieman soveltamalla sain peräti kaksi bingoa! Täytyy muistaa osallistua toistekin.

Mainokset

Kaksitoista klassikkoa 8-9/12: Candide ja Nuoren Wertherin kärsimykset

Klassikoita taas… Nämä klassikot pääsivät yllättämään, sillä Tyhmyyden ylistyksen jälkeen suhtautumiseni ennen 1800-lukua kirjoitettuihin teoksiin oli hieman epäileväinen. Candide osoittautui kuitenkin mahdottoman viihdyttäväksi ja oikeasti hauskaksi kirjaksi, ja Nuoren Wertherin kärsimykset oli sekin mukava luettava.

DSCF5108Voltaire: Candide
Tammi 1967 (1759)
Suomennos: J. A. Hollo
Sivuja: 134

Candide on valistusfilosofi Voltairen tunnetuin teos. Vain hieman yli satasivuisen kirjan sankarina seikkailee sinisilmäinen nimihahmo Candide, joka luottaa optimismiin. Tarinan aikana Candide ja muut hahmot joutuvat kokemaan lähes kaikki oman aikansa kurjuudet, ja viimein murenee nuorukaisenkin optimismi.

Voltairen satiirin kohteeksi joutuvat niin yhteiskunta, filosofia, kirkko kuin ihmisluontokin. Aikalaiselle kirja oli tietenkin henkilökohtaisempi, mutta kyllä se nykylukijaakin nauratti. Tapahtumarikkaan juonen ja ylimalkaisen kerronnan takia hahmot jäivät etäisiksi, mutta oikeastaan se ei haitannut.

Nuoren Wertherin kärsimyksetJohann Wolfgang von Goethe:
Nuoren Wertherin kärsimykset
(Die Leiden des jungen Werthers)
Otava 1965 (1774)
Suomennos: Otto Manninen
Kokoelmassa: Valitut teokset II

Goethen teoksista tunnetuimmat ovat hänen esikoisteoksensa nuoren Wertherin kärsimykset, pääteos Faust sekä ensimmäisenä kehityskertomuksena pidetty Wilhelm meisterin oppivuodet.

Teos on enimmäkseen kirjeromaani, mutta sekä alussa että lopussa esiintyy nimettömäksi jäänyt kertoja. Kirjeet ovat Wertherin kirjeitä ystävälleen Wilhelmille, jonka kanssa Werther päivämääristä päätellen kirjoitteli hyvin tiuhaan. Werther on nuori taiteilija, joka pieneen maalaiskylään muutettuaan rakastuu kauniiseen ja hyvään Lotte-neitoon. Valitettavasti Lotte on jo lupautunut toiselle. Siitä alkaa nuorukaisen alamäki.

Candide:

Candide: ”nainen”, Werther: ”pariskunta”

Kilpikonnien hidas valssi – tämän kesän pettymys

DSCF5149Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi
(rans. La valse lente des tortues)
Suomennos: Lotta Toivanen
Bazar 2012 (2008)
Sivuja: 761

Myönnän, en ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa Krokotiilin keltaiset silmät. En silti usko, että sillä olisi ollut mitään väliä mielipiteeni suhteen. Tästä kirjasta en vain pitänyt. Sellaista tapahtuu joskus, kun ostaa kirjan pelkän kansikuvan houkuttelemana. Kannet ovat ihanat, parasta koko kirjassa, mutta eivät kyllä juurikaan kuvaa teoksen sisältöä tai edes tunnelmaa…

Ote sisäkannen kuvauksesta: ”Jatko-osassa Kilpikonnien hidas valssi Joséphine on julkaissut ensimmäisen menestysromaaninsa ja nauttii taas elämästä. Hän on muuttanut alueelle, jonka rauhan rikkoo naapurustoon iskevä sarjamurhaaja. Mitä kummaa tuo mies haluaa Joséphinesta?”

Juonipaljastus: Tuo sarjamurhaajamies ei halua päähenkilöstämme yhtään mitään! Muutenkaan en ihan päässyt kärryille, minkä tyylistä romaania Pancol oikein Kilpikonnien hitaasta valssista ajatteli? Tällaisenaan se on sekoitus huonoa, raakaa murhamysteeriä, tekokepeää ihmissuhdedraamaa ja jossain määrin myös fantasiaa. Ja lisäksi se on aivan liian pitkä.

Keski-ikäinen, juuri rikastunut Joséphine on päähenkilö, mutta hänen lisäksi ääneen pääsee myös koko suku ja muutama muukin. Kertojia oli liikaa. Esimerkiksi päähenkilön isäpuolen vauvan puheenvuoro oli outo, ja kokonaisuuden kannalta täysin tarpeeton.

Luen kirjat yleensä kiltisti alusta loppuun, mutta nyt syyllistyin hyppelyyn. Joséphinen kömpelyyttä ja ylitunteilua, sekä loputonta itsetutkiskelua oli vain tuskallista seurata. Lopussa murhat selviävät ja syyllinen paljastuu, ja viimeiset 50 sivua ovatkin pelkkää ”miten ja miksi kaikki tapahtui” -selvitystä.

Monissa muissakin blogeissa Kilpikonnien hidas valssi on tuottanut pettymyksen, joten yksin en asian kanssa ole. Saatan silti lukea vielä seuraavan osan, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, mutta vain koska haluan tietää, miten Hortensen, Joséphinen Lontoossa asuvan tyttären, käy.

Kilpikonnien hidas valssi - Värikäs

Kilpikonnien hidas valssi: ”värikäs”

Kesäjanssoni

Viime vuonna, Toven juhlavuoden kunniaksi, Viestiä ja muitakin Janssoneita luettiin blogeissa ahkerasti, myös minä luin, vaikken siitä kertonutkaan. Viime kesänä luin nimittäin ensimmäisen kerran Tove Janssonilta jotain muuta kuin muumikirjoja. Lainasin kirjastosta ja luin novellikokoelman Nukkekaappi. Pidin sen vakavasta kepeydestä ja yksinäisistä hahmoista. Tänä kesänä en tyytynyt lainaamaan, vaan peräti ostin omaksi novellikokoelma Viestin. Viesti sisältää hieman yli 30 keskenään hyvinkin erilaista novellia kirjailijan uran varrelta. Lähes kaikki on aikaisemmin julkaistu toisissa kokoelmissa, osa juuri lukemassani Nukkekaapissa.

Tove Jansson: Viesti - valitut novellit 1971–1997 (ruots. Meddelande)
Suomennos: Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori, Eila Pennanen,
Oili Suominen ja Päivö Taubert 
WSOY 1999 (1998)
Sivuja: 325

viesti

Osa novelleista on selkeästi omaelämänkerrallisia vaikutteita saaneita, osa on kuin suoraa kopiota esimerkiksi kirjeenvaihdosta, osa taas toteuttaa perinteisen novellin periaatteita ja ainakin novelli Mustavalkoista on hieman kauhuun viittaava. Ja nyt täytyy myöntää, että en pitänyt tästä kokoelmasta yhtä paljon kuin viimekesäisestä. Kaikesta erilaisuudestaan huolimatta novelleissa oli paljon samaa, ja jossain puolen välin tienoilla aloin kyllästyä. Päähenkilöt olivat aina niin avuttomia, erialisia kuin muut ja yksinäisyyteen taipuvia… Lopun kokoelmasta luinkin paljon pienemmissä erissä, niin etten verrannut uutta novellia edelliseen. Näin kaikki toimikin paremmin!

Suosikkejani olivat jo Nukkekaapista tuttu Nukkekaappi, sekä uudet tuttavuudet Kesälapsi, Mustavalkoista, Emmelina ja Kevyt kantamus.

Nukkekaappi on kertomus Alexanderista ja Erikistä, asuinkumppaneista (elämänkumppaneista), jotka eläköidyttyään alkavat pitkästyä. Alexander on kätevä käsistään ja alkaa rakentaa nukkekaappia, Taloa heille kahdelle. Avukseen hän saa Boyn, joka on sähkömies. Kömpelö Erik ei pysty osallistumaan rakennustöihin, ja samalla kun herkullisesti kuvattu Talo valmistuu, kasvaa ja tiivistyy Erikin mustasukkaisuus koko projektia ja Boyta kohtaan…

Kesälapsessa maalaistaloon saapuu kesäksi kaupunkilaispoika Elis. Hän on valveutunut lapsi, joka ei vain lakkaa puhumasta katastrofeista ja kuolemasta. Talon muut lapset vierastavat Elistä. Yksinäinen yö majakkasaarella muuttaa tilannetta…

Kauhupiirteitä omaava Mustavalkoista kertoo taiteilijasta, kuvittajasta, joka on saanut suuren tilauksen, ja lähtenyt sisustussuunnittelijavaimonsa luota autiotaloon työskentelemään. Hän piirtää piirtämistään, mutta erästä kertomusta kuvittaessaan hän yhtäkkiä käsittää uudella tavalla vaimonsa olohuoneen

Emmelina oli ehkä novelleista merkillisin. Emmelina on nuori nainen, tyttö, joka tuntuu omituisesti olevan siellä, missä on kuolemaa. Päähenkilö ei ota hänestä selvää, eikä lukijakaan. Loppu jättää ihmetyksien valtaan. Täytyy lukea muutamaan kertaan uudestaan kunhan ehdin..

Kevyt kantamus on hupaisa ja tavallaan surullinen. Siinä vanha mies haluaisi kerrankin matkustaa vain kevyellä kantamuksella, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Toisten murheiden niskaansa saaminen on kuitenkin liian helppoa.

Kaiken kaikkiaan pidin Viestistä kohtuullisesti, ja vaikkei erityisen kevyttä kesälukemista olekaan, se oli juuri sopiva seuralainen satunnaisille rantareissuille.

kirjankansibingo

Viestillä ”piirroskuva” bingoon

Kaksitoista klassikkoa 4-6/12: Ariel ja Syntymäpäiväkirjeitä

Koska Sylvia Plath ja Ted Hughes olivat aikoinaan aviopari, ja koska Syntymäpäiväkirjeitä kertoo Plathista, esittelen heidän kokoelmansa yhdessä. Ariel ja Syntymäpäiväkirjeitä olivat klassikkopakettini ainoat runokokoelmat. Koska en juuri runoista perusta, jännitin näiden lukemista etukäteen, osittain turhaan.

ArielSylvia Plath: Ariel
Kirjayhtymä 1983 (1965)
Suomennos: Kirsti Simonsuuri
Kansi: Victoria Lucas
Sivuja: 87
SyntymäpäiväkirjeitäTed Hughes: Syntymäpäiväkirjeitä 
(Birthday letters)
WSOY 1999 (1998)
Suomennos: Alice Martin
Sivuja: 254

Sylvia Plath oli amerikkalainen runoilija (1932-1963), jonka ura jäi lyhyeksi, mutta arvostetuksi. Elämänsä Plath päätti itsemurhalla. Ariel oli Plathin viimeinen kokoelma, joka julkaistiinkin hänen kuolemansa jälkeen. Kokoelman runot ovat modernistisia, eikä niissä juuri esiinny (ainakaan suomennoksessa) soinnillisuutta. Teemoina läsnä ovat kuolema, ahdistuneisuus ja masennus, mutta toisinaan myös ilo.

Plathin runoista minun oli vaikea saada kiinni. En tiedä mistä se johtuu, mutta juuri niiden tyyppinen runous menee kovaa ja korkealta ohi. Kai minusta puuttuu tietynlainen herkkyys lukea niitä, tai sitten olen vain liian käytännöllinen ymmärtämään, miksi asioita ei voi sanoa suoraan. Oli miten oli, niistä nauttivat toisenlaiset ihmiset. Sen verran ahdistavaa luettavaa kuolemankaipuun runot olivat, että niiden jälkeen luin kevyemmän kirjan. Ylpeydestä ja ennakkoluulosta lisää ensi kerralla.

Hughesin runoista pidin enemmän. Ted Hughes (1930-1998) oli brittiläinen kirjailija, runoilija ja käsikirjoittaja. Kirjallisen työnsä lisäksi Hughes tunnettiin skandaalinomaisesta avioliitostaan runoilija Sylvia Plathiin. Syntymäpäiväkirjeitä jäi Hughesin viimeiseksi teokseksi. Se on kokoelma Sylvia Plathille omistettuja runoja, jotka ajallisesti kertovat näiden kahden kirjailijan tapaamisesta Plathin itsemurhaan asti. Tässä kokoelmassa Hughes ensi kerran kertoo avoimesti suhteestaan.

Runot ovat modernistisia vapaamittaisia ja -rytmisiä. Enemmän kuin herättävät mielikuvan, ne kertovat tarinaa. Kerronnallisen funktion takia minun oli helpompi keskittyä näihin kuin Arielin runoihin. Tarina kertoo kahden rakastavan ihmisen vaikeasta suhteesta ja sen traagisesta lopusta. Tapahtumiin on helppo eläytyä ja runojen minä saa sympatiaa puolelleen. Tämän tyylistä runoutta voisin lukea toistekin!

Syntymäpäiväkirjeistä "Kasvi"

Syntymäpäiväkirjeistä ”Kasvi”

Ainiin, päätin osallistua Kirjakaapin kummitus -blogin järjestämään kirjankansibingoon! Kilpailuaika on 15.5.- 15.8. Kirjoja saa kuitata bingoon takautuvasti kilpailuajan puitteissa. Siispä Syntymäpäiväkirjeitä kuittaa kohdan ”kasvi”.