Kirjabloggaajien klassikkohaaste on nyt ohi, ja oikeastaan koontipostauksia olisi pitänyt tehdä jo eilen. En kuitenkaan kasaantuvilta koulukiireiltä millään ehtinyt, joten olen päivän jäljessä. Luettavanani oli Kafkan Oikeusjuttu. Törmäsin kirjaan kesällä, kun se oli myynnissä ihanassa torikojussa, josta poimin mukaani pari muutakin aarretta. Luin viime vuonna KafkanNälkätaiteilija -novellikokoelman, joten ajattelin Oikeusjutunkin sopivan makuuni. Kirja sai kuitenkin odottaa lähes puoli vuotta, ennen kuin klassikkohaasteen myötä ilmeni sopiva tilaisuus ja ”syy”.
Franz Kafka: Oikeusjuttu (Der Prozeß) WSOY 1970 (1925) Suomennos: Aukusti Simojoki Kansi: ? Sivuja: 234 Omasta hyllystä
Oikeusjuttu alkaa aamusta, kun päähenkilö Josef K. herää mennäkseen töihin. Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan, ja pian hän huomaakin tulleensa vangituksi. K kuulee olevansa tuomioistuimen jostakin syyttämä, vaikka kukaan ei suostukaan kertomaan mistä. Edessä olisi kuitenkin pitkä oikeusjuttu. K:n vankeus ei kestä aamua pidempään, mutta oikeusjuttu ei jätä häntä rauhaan. Kyseessä ei nimittäin ole mikään tavallinen tuomioistuin tai oikeusjuttu.
Alussa ja sen epätietoisessa ilmapiirissä on paljon samaa kuin toisessa Kafkan teoksessa, Muodonmuutoksessa. Sen paremmin Josef K. kuin Muodonmuutoksen Gregor Samsakaan eivät tiedä, mikä on aiheuttanut epätavallisen tilanteen, eivätkä ympäröivät ihmiset suhtaudu asiaan niin kuin olettaisi normaalin ihmisen suhtautuvan. Muodonmuutoksessa ei kuitenkaan ole mitään tai ketään, jota tilanteessa voisi syyttää, kun taas Oikeusjutussa ”syyllinen” on selkeästi oikeuslaitos ja byrokratia, joita kohtaan teos raskaasti kritisoikin. Liekö kritiikin kimmokkeena toimineet Kafkan omat oikeustieteen opinnot…
Oikeusjutusta on tehty paljon erilaisia tulkintoja ja päätelmiä niin bibliografiselta kuin metaforiselta pohjaltakin. Totuus kuitenkin on, että Kafka ei koskaan saanut teosta valmiiksi, ja määräsi sen monen muun työnsä ohella poltettavaksi hänen kuoltuaan. Tätä toivetta ei kuitenkaan syystä tai toisesta noudatettu. Alussa keskeneräisyys ei ole ilmeistä, mutta lopun kerronnassa on suuri aukko. Kahdeksas luku on jäänyt niin kesken, että kustantajat ovat katsoneet parhaaksi myös ilmoittaa sen luvun lopussa. Tuntui, kuin tuo puuttuva palanen olisi sisältänyt kovinkin tärkeää tietoa, sillä sen jälkeen juonen syy-seuraus -suhteiden tajuaminen vaikeutui, eikä monesta aiemmin esillä olleesta henkilöstä koskaan kuultu uudestaan. Luulen, että keskeneräisen luvun lisäksi lopusta puuttui muutakin, sillä aivan viimeisessä luvussa K:n ajatukset oikeusjutusta olivat täysin muuttuneet, ja hän alistui mukisematta tuomioonsa. Toisaalta toisiksi viimeisessä luvussa K:lle kerrotaan myös itsenäisesti elämään jäänyt tarina miehestä, joka halusi päästä sisälle lakiin. Kenties tämän tarinan avulla K. oivalsi jotakin itsestään ja elämästä, mutta minulle se jäi kuitenkin mysteeriksi.
Lyhyiden klassikoiden ystävän ei kannata vielä huutaa riemusta, sillä lyhyestä sivumäärästään huolimatta teos oli paikoin kovin raskaslukuinen. Dialogia ei nimittäin juurikaan ollut, vaan enimmäkseen toisiaan seuraavia, kappalejaottomia monologeja. Vaikkakin mielenkiintoisia, olivat ne myös hyvin työläitä. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi: myös luvut olivat epämiellyttävän pitkiä, ja olisin kaivannut taukoa useammin.
Kaikesta epämääräisyydestään, keskeneräisyydestään ja jopa suoranaisesta turhauttavuudestaan huolimatta Oikeusjuttu on kuitenkin lukemisen arvoinen klassikko. Se sai ajattelemaan oikeusjärjestelmää, lakia ja muuta byrokratiaa uudella tavalla, tarjoten samalla tummasävyistä huumoria. Lopun avonaisuus aiheutti allekirjoittaneessa jopa pienen eksistentiaalisen kriisin.
Sunnuntaisatuja 