Terry Pratchett: Niistäjä

On hassua, etten ole aiemmin tullut kirjoittaneeksi yhdestä suosikkikirjasarjastani, vaikka sitä olen viime aikoina lukenutkin. Kysehän on Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjasta, parodisen satiirisesta huumorifantasiasta. Kirjailijan kuolemasta on nyt kulunut reilu vuosi, joten uusia kirjoja ei tietenkään enää julkaista. Onneksi kaikkia ei kuitenkaan ole vielä suomennettu, joten brittikirjailijan ystävät saavat Suomessa vielä nauttia uutuuksista hetken aikaa. Niistäjä on ensimmäinen kirjailijan kuoleman jälkeen suomennettu teos. Nähdessäni sen Kariston uutuusluettelossa, olin vähällä kiljua riemusta.

DSCF5899

Terry Pratchett: Niistäjä (Snuff)
Karisto 2016 (2011)
Suomennos: Mika Kivimäki    
Kansi: Paul Kidby
Sivuja: 389
Arvostelukappale

 

 

Yleensä Kiekkomaailma-sarjan kirjoja voi lukea itsenäisinä teoksina, jotka eivät vaadi aiempien osien tuntemusta. Tässä tapauksessa kuitenkin on eduksi, jos on lukenut vähintään sarjan 31. osan Muks!, sillä muuten osa viittauksista menee pahasti ohi.

Kiekkomaailma-sarjassa on useita eri päähenkilöitä omine sosiaalisine ympyröineen. Eri osat keskittyvät eri henkilöihin. Niistäjässä keskiössä seikkailee Vartioston komentaja Samuel Vimes, mutta tällä kertaa ilman muuta Vartiostoa, poissa Ankh-Morporkin kaduilta. Vimesin vaimo lady Sybil on nimittäin saanut suostuteltua miehensä lomalle sukunsa maalaiskartanoon. Vimes on henkeen ja vereen jepari, eikä toimettomana lomailu juuri voisi vähempää kiinnostaa. Toisaalta laatuaika Sybilin ja heidän kuusivuotiaan poikansa nuoren Samin kanssa on tarpeen. Austenin kirjoista ja Downton Abbeystä tuttua aateliston rauhallista maalaiselämää ei kuitenkaan kestä kauaa, ennen kuin Vimesin poliisinvaistot heräävät. Alkaa sekavan rikosvyyhdin selvittely, jonka aikana paljastuu kaikenlaista yllättävää esimerkiksi hiisistä.

Kuten aina, Pratchettin kieli oli mukaansatempaavaa ja luinkin kirjan muutamassa päivässä. Ilman muun Vartioston mukanaoloa aiemmin vähemmälle huomiolle jääneet hahmot saivat enemmän tilaa. Varsinkin lady Sybilin ja Vimesin herrasmiespalvelija Willikinsin hahmot syvenivät mukavasti. Willikis alkoi jopa kiinnostaa todella. Muutamia sivuhenkilöitäkin esiteltiin. Noin kolme neljäsosaa kirjasta juoni eteni mukavaa vauhtia kohti huippuaan. Valitettavasti huippu saavutettiin liian aikaisin, ja viimeinen kolmannes oli enemmän tai vähemmän selittelyä. Aivan loppuunkin yritettiin selvästi kerätä jännitettä, mutta mitään kovin suurta ei saatu aikaiseksi. Pieni pettymys siis. Kaiken selittelyn ja lopettelunjälkeenkin oli loppuun laitettu vielä sivun mittainen jälkinäytös, vain jotta alussa herätetty Jane Austen -pastissi saatiin lopetettua.

Suurin osa kirjasta oli kuitenkin nautittavaa ja sopivan kepeästi aivonystyröitä kutkuttelevaa luettavaa. Oli mukava siirtyä tenttikirjojen keskeltä Niistäjän pariin. Tavalliseen tapaansa Pratchett oli sekoittanut fantasiahupailun mukaan vakaviakin aiheita. Tällä kerralla teemoina olivat lajirasismi ja orjakauppa, sekä kabinettioikeudet.

Suosittelen kirjaa kaikille Pratchettia aiemmin lukeneille Vimes-faneille, mutta muita kehotan tarttumaan johonkin toiseen Kiekkomaailman osaan ensin.

Ainiin! Haluan vielä mainita, että kirjan kansikuvataiteilija Paul Kidby ja minä emme jaa samaa käsitystä Kiekkomaailmasta. Vanhempien kirjojen kansista vastuussa ollut Josh Kirby oli enemmän minun makuuni..

Luxus ja Säde

Nyt en esittele taikka arvostele, mainitsen vain asiasta, joka kirjakaupassa ja blogeissa on pistänyt viime aikoina silmään. Nimittäin Milja Kauniston teoksen Luxus ja Miina Supisen teoksen Säde kansien samankaltaisuus.

 

Kovin usein en ainakaan itse ole tuollaista salmiakkiruudukkoa kannessa nähnyt, joten pisti silmään. Hetken jouduin miettimään, missä ruudukon olen aiemmin nähnyt, mutta sitten muistin Säteen, joka on ollut (loputtoman pitkällä) lukulistallani jo hyvän tovin. Hassu havainto, ei muuta. Olisi kyllä kiva saada selville teosten kansikuvataiteilijat…

Sanottavaa teosten sisällöistä löytyy ainakin seuraavista blogeista:

Säde:
Morren maailma
Kirjasfääri
Lumiomena
Yöpöydän kirjat

Luxus:
Morren maailmaVinttikamarissa
Kirsin kirjanurkka

 

Tiiliskivi 2015: Yökirja

Viime lauantaina, 13.2.2015 jaettiin 15. kerran Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden ainejärjestö Teema ry:n myöntämä kirjallisuuspalkinto Tiiliskivi. Palkinnon ideana on nostaa vuosittain esiin laadukkaita kotimaisia kaunokirjallisia teoksia, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota. Tänä vuonna finalisteiksi ylsivät seuraavat:

Vesa Etelämäki: Hikikomori (Sanasato)
Marko Laihinen: Halokehrät (Poesia)
Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti (WSOY)
Ville Lähde: Paljon liikkuvia osia (Savukeidas)
Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja (Tammi)
Katja Seutu: Minä olen hänen asuinsijansa (Sanasato)

Voiton vei lastenkirja, Nousiaisen ja Kettusen Yökirja. Facebook-sivuillaan raati perustelee valintaansa:

”Nousiaisen ja Kettusen herkkä kuvakirja on niin kerrontansa kuin kuvituksensa tasolla kunnianhimoinen ja lapsilukijaa aliarvioimaton teos, joka poikkeaa suomalaisen lastenkirjallisuuden valtavirrasta. Yökirja puhuttelee yhtä aikaa niin aikuista kuin lastakin sortumatta moralisointiin tai liian helppohin ratkaisuihin.Teos käsittelee tärkeitä ja ajankohtaisia teemoja tarttuessaan lapsen ulkopuolisuuden ja toiseuden kokemukseen.”

9789513184537_frontcover_final_medium

Kuva: #kirja

Itse en ole vielä kirjaa saanut käsiini, ja koska se näyttäisi olevan kirjastossakin kovassa huudossa, tuskin ihan heti saankaan. Aion kuitenkin katsastaa kirjan niin pian kuin mahdollista. Hyvää lastenkirjallisuutta on aina mukava lukea.

Klassikkohaaste! Franz Kafka: Oikeusjuttu

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on nyt ohi, ja oikeastaan koontipostauksia olisi pitänyt tehdä jo eilen. En kuitenkaan kasaantuvilta koulukiireiltä millään ehtinyt, joten olen päivän jäljessä. Luettavanani oli Kafkan Oikeusjuttu. Törmäsin kirjaan kesällä, kun se oli myynnissä ihanassa torikojussa, josta poimin mukaani pari muutakin aarretta. Luin viime vuonna KafkanNälkätaiteilija -novellikokoelman, joten ajattelin Oikeusjutunkin sopivan makuuni. Kirja sai kuitenkin odottaa lähes puoli vuotta, ennen kuin klassikkohaasteen myötä ilmeni sopiva tilaisuus ja ”syy”.

DSCF5585Franz Kafka: Oikeusjuttu (Der Prozeß)
WSOY 1970 (1925)
Suomennos: Aukusti Simojoki
Kansi: ?
Sivuja: 234
Omasta hyllystä

Oikeusjuttu alkaa aamusta, kun päähenkilö Josef K. herää mennäkseen töihin. Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan, ja pian hän huomaakin tulleensa vangituksi. K kuulee olevansa tuomioistuimen jostakin syyttämä, vaikka kukaan ei suostukaan kertomaan mistä. Edessä olisi kuitenkin pitkä oikeusjuttu. K:n vankeus ei kestä aamua pidempään, mutta oikeusjuttu ei jätä häntä rauhaan. Kyseessä ei nimittäin ole mikään tavallinen tuomioistuin tai oikeusjuttu.

Alussa ja sen epätietoisessa ilmapiirissä on paljon samaa kuin toisessa Kafkan teoksessa, Muodonmuutoksessa. Sen paremmin Josef K. kuin Muodonmuutoksen Gregor Samsakaan eivät tiedä, mikä on aiheuttanut epätavallisen tilanteen, eivätkä ympäröivät ihmiset suhtaudu asiaan niin kuin olettaisi normaalin ihmisen suhtautuvan. Muodonmuutoksessa ei kuitenkaan ole mitään tai ketään, jota tilanteessa voisi syyttää, kun taas Oikeusjutussa ”syyllinen” on selkeästi oikeuslaitos ja byrokratia, joita kohtaan teos raskaasti kritisoikin. Liekö kritiikin kimmokkeena toimineet Kafkan omat oikeustieteen opinnot…

Oikeusjutusta on tehty paljon erilaisia tulkintoja ja päätelmiä niin bibliografiselta kuin metaforiselta pohjaltakin. Totuus kuitenkin on, että Kafka ei koskaan saanut teosta valmiiksi, ja määräsi sen monen muun työnsä ohella poltettavaksi hänen kuoltuaan. Tätä toivetta ei kuitenkaan syystä tai toisesta noudatettu. Alussa keskeneräisyys ei ole ilmeistä, mutta lopun kerronnassa on suuri aukko. Kahdeksas luku on jäänyt niin kesken, että kustantajat ovat katsoneet parhaaksi myös ilmoittaa sen luvun lopussa. Tuntui, kuin tuo puuttuva palanen olisi sisältänyt kovinkin tärkeää tietoa, sillä sen jälkeen juonen syy-seuraus -suhteiden tajuaminen vaikeutui, eikä monesta aiemmin esillä olleesta henkilöstä koskaan kuultu uudestaan. Luulen, että keskeneräisen luvun lisäksi lopusta puuttui muutakin, sillä aivan viimeisessä luvussa K:n ajatukset oikeusjutusta olivat täysin muuttuneet, ja hän alistui mukisematta tuomioonsa. Toisaalta toisiksi viimeisessä luvussa K:lle kerrotaan myös itsenäisesti elämään jäänyt tarina miehestä, joka halusi päästä sisälle lakiin. Kenties tämän tarinan avulla K. oivalsi jotakin itsestään ja elämästä, mutta minulle se jäi kuitenkin mysteeriksi.

Lyhyiden klassikoiden ystävän ei kannata vielä huutaa riemusta, sillä lyhyestä sivumäärästään huolimatta teos oli paikoin kovin raskaslukuinen. Dialogia ei nimittäin juurikaan ollut, vaan enimmäkseen toisiaan seuraavia, kappalejaottomia monologeja. Vaikkakin mielenkiintoisia, olivat ne myös hyvin työläitä. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi: myös luvut olivat epämiellyttävän pitkiä, ja olisin kaivannut taukoa useammin.

Kaikesta epämääräisyydestään, keskeneräisyydestään ja jopa suoranaisesta turhauttavuudestaan huolimatta Oikeusjuttu on kuitenkin lukemisen arvoinen klassikko. Se sai ajattelemaan oikeusjärjestelmää, lakia ja muuta byrokratiaa uudella tavalla, tarjoten samalla tummasävyistä huumoria. Lopun avonaisuus aiheutti allekirjoittaneessa jopa pienen eksistentiaalisen kriisin.

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä

Kai se on nyt hyväksyttävä: tämä trilogia on ohi. Mielenkiintoisinta uutta kirjallisuutta aikoihin, ainakin siinä suppeassa joukossa, jonka minä olen lukenut.

DSCF5573

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä. Eteläraja-trilogia 3
(Acceptance. Book 3 of the Southern Reach Trilogy)
Like 2016 (2014)
Suomennos: Einari Aaltonen
Kansi: Eric Nyquist
Sivuja: 364
Arvostelukappale

Kirjan kansi jatkaa Hävityksen ja Hallinnan linjoilla, vaikka sen värimaailma onkin hieman yllättävä, eikä välttämättä niin sopiva kirjan tunnelmaan. Kaunis silti.

Hyväksyntä kokoaa Hallinnan ja Hävityksen teemat ja henkilöt yhteen. Aiemmista osista tuttujen biologin ja Controlin lisäksi pääsemme katsomaan maailmaa myös biologin kaksoisolennon, Haamulinnun, Etelärajan aiemman johtajan, psykologi Gracen ja majakanvartija Saul Evansin näkökulmista. Näkökulmahenkilö siis vaihtuu luvuittain, ja jokaisen henkilön tyyli on hieman erilainen. Esimerkiksi Johtajan luvut on kirjoitettu sinä -muodossa ja osittain preesensissä. Majakanvartijan luvut taas alkavat otteella tämän päiväkirjantapaisesta. Yksi osio kirjasta on ensimmäisestä osasta tutun biologin kirjoittama kirje. Yllättävää kyllä, eri henkilöt ja tyylit sopivat hyvin yhteen. Ainoastaan sinä -muotoon tottuminen vie hetken aikaa, mutta ainakin itse totuin siihen lopulta.

Ajallisesti kirja kulkee kolmella eri tasolla. Toisaalta se jatkaa Hallinnan aikajanaa Controlin ja Haamulinnun päädyttyä yhdessä Alue X:lle. Toisaalta taas ollaan menneisyydessä ennen koko alueen ilmestymistä, ja seurataan majakanvartijan rauhallista elämää, jota kuitenkin varjostavat oudot tapahtumat. Kolmas aikataso on kuolleen Johtajan, jolle nykyisyys on häilyvä tila. Hänen kanssaan käymme pääasiassa läpi tapahtumia ennen kahdennentoista retkikunnan lähtöä Alue X:lle. Tarinat etenevät omilla painoillaan, toisistaan välittämättä, mutta kuitenkin kohti samaa lopputulosta: Alue X:n arvoituksen ratkeamista.

Lukijan ja hahmojen epätietoisuus alkaa nimittäin Hyväksynnässä pikku hiljaa rakoilla. Kaiken aikaa paljastuu pieniä yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostavat suuremman kokonaisuuden kohti Alue X:n mysteerin ratkaisemista. Palasia kootaan kuin salapoliisiromaanissa ikään. Ainoastaan lopun kokoava ”näin kaikki tapahtui” -kappale on jätetty pois, ja lukija joutuu itse päättelemään paljon.

En voi sanoa olevani pettynyt kirjan loppuun. Se oli hyvä, enkä oikeastaan selkeämpää selittelyä odottanutkaan, toivoin vain. Lukijan täytyy vain hyväksyä, että osittain Alue X jää ikuiseksi arvoitukseksi.. Ensimmäinen osa oli ehdottomasti trilogian paras, muttei tämä kolmaskaan jäänyt paljoa jälkeen. Se otteeseensa puristava kauhu, jota Hävityksessä niin rakastin on läsnä, vaikkei yhtä voimakkaana. Tai sitten olen jo tottunut siihen, mene ja tiedä. Toisella lukukerralla koko sarjasta saattaisi löytyä myös metaforisia sävyjä, mutta niitä en lähde tässä tulkitsemaan. Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta, jonka jälleen kerran ahmaisin parissa päivässä. Jäin kaipaamaan lisää..

Ainiin, jännittävä huomio kirjan lopussa olleista kiitoksista! VanderMeer mainitsee, että apua trilogiaa kirjoittaessaan hänelle ovat olleet apuna (monen muun ohella) Tove Janssonin Muumilaakson talvi ja Kesäkirja, sekä Leena Krohnin Tainaron. Aika hassua!

 

Blogi herää talviunilta!

Viimeaikoina on ollut hiljaista täällä blogin puolella, enkä ole toisten blogejakaan kerjennyt lukea, mutta tulkoon siihen nyt muutos! Vuosi 2015 oli kaikenkaikkiaan minulle hyvä kirjavuosi, vaikken lukenut kuin pari uutuutta. Minkäs sille voi, jos on hidas heräämään ja epäluuloinen uusien tulokkaiden suhteen.. Olen paljon ahkerampi lukija kuin blogin kirjoittaja, joten kaikki lukemani teokset eivät valitettavasti ehtineet saada huomiota täällä. Jotta meno olisi tasapuolista, laitan tänne sentään listan ja tähtiarvostelun kaikista.

2015 luettuni:

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie ****
Väinö Linna: Tuntematon sotilas ***Graeme Simsion: Vaimotesti ***
Vladimir Nabokov: Lolita ****
Franz Kafka: Nälkätaiteilija ****1/2
Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys **
Sylvia Plath: Ariel ***
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo ****
Marguerite Duras: Tuska **
Ted Hughes: Syntymäpäiväkirjeitä ***
Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani ****
Voltaire: Candide ***
Johan W. Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset **
Anton Tsehov: Vanja-eno ***
August Strindberg: Neiti Julie ***
Moliere: Saituri **
Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä maa ****
Tove Jansson: Viesti ***
Spiegelman: Maus – selviytyjän tarina ***
Maria Turtschaninoff: Anaché ****
Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi **
Kurt Vonnegut: Galapagos ****
Marja Björk: Poika ***
Lian Hearn: Satakielilattia ***
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö ***
Aldous Huxley: Saari ****
Hannu Raittila: Kirjailijaelämää **
Han Han: Kolme porttia ***
Jukka Virtanen: Satujunalla olipakerran -kaupunkiin ****
Jeff VanderMeer: Hävitys ****
Jeff VanderMeer: Hallinta ****
Terry Pratchett: Elävää musiikkia ****
Terry Pratchett: Magian väri ***
Terrt Pratchett: Posti kulkee ****
J. R. R. Tolkien: The Lord of the Rings I ***
Juri Nummelin: Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja ***

Ehdin lukea paljon enemmän kuin viime vuonna, keskimäärin 3 kirjaa kuukaudessa. Lukuvalinnatkin osuivat enimmäkseen kohdalleen, sillä täydellisiä pettymyksiä oli vain pari.

Hyvää viime vuodessa oli myös se, että sain vihdoin omaan lukunurkkaani ihanaisen nojatuolin! Kaunotar oli vähällä päätyä roskalavalle, kun tutullani ei ollutkaan sille tilaa uudessa kodissaan, mutta onneksi ehätin väliin. Onhan siinä vähän kulumaa ja verhoilukin on rikki istuimesta, mutta ei mitään sellaista, mitä ei hyvällä lampaantaljalla  peittäisi.

DSCF5570

Jeff VanderMeer: Hallinta

Ooo, tämä on niin siistiä! Pitelen käsissäni ensimmäistä arvostelukappalettani ikinä. Pyysin sitä ja sain sen. Yllättävän helppo ja pieni toimenpide, mutta minulle siitä riittää iloa pitkään. Tuntuu, kuin joku olisi juuri hyväksynyt blogini olemassaolon. Lisäksi on mahtavaa, että voin luovuttaa kirjaston jonotuspaikkani jollekin toiselle tämän kirjan suhteen. Nimittäin uunituoreen Eteläraja-trilogian toisen osan suomennoksen!

Hallinta

Jeff VanderMeer: Hallinta. Eteläraja-trilogia 2
(Authority. Book 2 of the Southern Reach Trilogy)
Like 2015 (2014)
Suomennos: Einari Aaltonen
Kansi: Eric Nyquist
Sivuja: 382
Arvostelukappale

Ensimmäiseksi huomasin alkulehdiltä, että suomentaja on vaihtunut. Suomennostyyli säilyi silti niin samanlaisena, että en huomannut lukiessa eroa. Teos on myös edeltäjäänsä melkein parisataa sivua paksumpi. Kansikuva jatkaa kuitenkin Hävityksen linjoilla, tarjoamalla jäniksen, jolla on kenties kansihistorian karmivimmat silmät.

Hävitystä vahvasti leimannut nimettömyys ei Hallinnassa jatku, ja myös päähenkilö on vaihtunut. Uusi päähenkilö on John ”Control” Rodriguez, valtion agentti, joka on siirretty kenttätöistä terrorismin parissa pelastamaan huonosti johdettuja valtion laitoksia. Tapahtumapaikka onkin alue X:n ulkopuolella, valtion ylläpitämä Eteläraja-tutkimuslaitos ja sen lähikaupungit. Aikanaan kukoistanut Eteläraja tutkii alue X:ää, ja on myös vastuussa sinne lähetetyistä retkikunnista. Vuosikymmenien aikana ei tulosta ole juuri syntynyt, joten laitos on ajautunut pahasti rappiolle. Entinen johtaja on kadonnut, ja hieman epätietoinen Control on määrätty hänen seuraajakseen. Työntekijät eivät kuitenkaan ole halukkaita kertomaan uudelle johtajalleen kaikkea tietämäänsä.

Trilogian edellisen osan kantava voima, epätietoisuus, kantaa edelleen. Kauhu ei kuitenkaan ole yhtä syvää ja ahdistavaa, mikä saattaa olla hyväkin asia. Alussa lukija ja Control ovat yhtä tietämättömiä asioista, mutta noin puolenvälin paikkeilla tilanne muuttuu. Controlille näytetään videopätkiä ensimmäisen retkikunnan kohtalosta, ja kaikesta käy ilmi, että videoissa näkyi jotain hyvin häiritsevää. Lukijalle kerrotaan kuitenkin vain siistittyjä pätkiä. Onko kirjailija pelännyt ryhtyä kuvaamaan kauheuksia, ja siksi jättänyt kuvaamatta? Epätietoisuus alkaa jo hieman kismittää, vaikka pitikin otteessaan loppuun saakka.

”Videokatkelmien lopussa huutaminen oli jatkunut jatkumistaan. Kameraa pitelevä henkilö ei ollut vaikuttanut enää ihmiseltä. Katkelmia katsoessaan Control oli vedonnut ensimmäisen retkikunnan jäseniin. Herätkää ja havahtukaa todellisuuteen. He eivät missään vaiheessa havahtuneet. He eivät pystyneet” (s.223).

Kirjan kokonaisuus on  jotenkin inhimillisempi, ja henkilöhahmot ovat samaistuttavampia. Ensimmäisen osan antamien vihjeiden perusteella en ollut varma, missä maassa alue X on, tai onko kyseessä tulevaisuus tai vaihtoehtoinen menneisyys. Nyt lukijalle kuitenkin paljastettiin, että kyseessä todella on USA, ja ajankohtakin on jotakuinkin nykypäivää vastaava. Tarkkuutta ei ole, ja oikeastaan se on mukavaa, sillä mielikuvitukselle jää paljon tilaa.

En edelleenkään tiedä, mitä alue X:llä on tekeillä, mutta ainakin olen kuullut teorioita. Ja lopussa oli hurja cliff hanger. Pakko lukea seuraava…