Klassikkohaaste! Franz Kafka: Oikeusjuttu

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on nyt ohi, ja oikeastaan koontipostauksia olisi pitänyt tehdä jo eilen. En kuitenkaan kasaantuvilta koulukiireiltä millään ehtinyt, joten olen päivän jäljessä. Luettavanani oli Kafkan Oikeusjuttu. Törmäsin kirjaan kesällä, kun se oli myynnissä ihanassa torikojussa, josta poimin mukaani pari muutakin aarretta. Luin viime vuonna KafkanNälkätaiteilija -novellikokoelman, joten ajattelin Oikeusjutunkin sopivan makuuni. Kirja sai kuitenkin odottaa lähes puoli vuotta, ennen kuin klassikkohaasteen myötä ilmeni sopiva tilaisuus ja ”syy”.

DSCF5585Franz Kafka: Oikeusjuttu (Der Prozeß)
WSOY 1970 (1925)
Suomennos: Aukusti Simojoki
Kansi: ?
Sivuja: 234
Omasta hyllystä

Oikeusjuttu alkaa aamusta, kun päähenkilö Josef K. herää mennäkseen töihin. Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan, ja pian hän huomaakin tulleensa vangituksi. K kuulee olevansa tuomioistuimen jostakin syyttämä, vaikka kukaan ei suostukaan kertomaan mistä. Edessä olisi kuitenkin pitkä oikeusjuttu. K:n vankeus ei kestä aamua pidempään, mutta oikeusjuttu ei jätä häntä rauhaan. Kyseessä ei nimittäin ole mikään tavallinen tuomioistuin tai oikeusjuttu.

Alussa ja sen epätietoisessa ilmapiirissä on paljon samaa kuin toisessa Kafkan teoksessa, Muodonmuutoksessa. Sen paremmin Josef K. kuin Muodonmuutoksen Gregor Samsakaan eivät tiedä, mikä on aiheuttanut epätavallisen tilanteen, eivätkä ympäröivät ihmiset suhtaudu asiaan niin kuin olettaisi normaalin ihmisen suhtautuvan. Muodonmuutoksessa ei kuitenkaan ole mitään tai ketään, jota tilanteessa voisi syyttää, kun taas Oikeusjutussa ”syyllinen” on selkeästi oikeuslaitos ja byrokratia, joita kohtaan teos raskaasti kritisoikin. Liekö kritiikin kimmokkeena toimineet Kafkan omat oikeustieteen opinnot…

Oikeusjutusta on tehty paljon erilaisia tulkintoja ja päätelmiä niin bibliografiselta kuin metaforiselta pohjaltakin. Totuus kuitenkin on, että Kafka ei koskaan saanut teosta valmiiksi, ja määräsi sen monen muun työnsä ohella poltettavaksi hänen kuoltuaan. Tätä toivetta ei kuitenkaan syystä tai toisesta noudatettu. Alussa keskeneräisyys ei ole ilmeistä, mutta lopun kerronnassa on suuri aukko. Kahdeksas luku on jäänyt niin kesken, että kustantajat ovat katsoneet parhaaksi myös ilmoittaa sen luvun lopussa. Tuntui, kuin tuo puuttuva palanen olisi sisältänyt kovinkin tärkeää tietoa, sillä sen jälkeen juonen syy-seuraus -suhteiden tajuaminen vaikeutui, eikä monesta aiemmin esillä olleesta henkilöstä koskaan kuultu uudestaan. Luulen, että keskeneräisen luvun lisäksi lopusta puuttui muutakin, sillä aivan viimeisessä luvussa K:n ajatukset oikeusjutusta olivat täysin muuttuneet, ja hän alistui mukisematta tuomioonsa. Toisaalta toisiksi viimeisessä luvussa K:lle kerrotaan myös itsenäisesti elämään jäänyt tarina miehestä, joka halusi päästä sisälle lakiin. Kenties tämän tarinan avulla K. oivalsi jotakin itsestään ja elämästä, mutta minulle se jäi kuitenkin mysteeriksi.

Lyhyiden klassikoiden ystävän ei kannata vielä huutaa riemusta, sillä lyhyestä sivumäärästään huolimatta teos oli paikoin kovin raskaslukuinen. Dialogia ei nimittäin juurikaan ollut, vaan enimmäkseen toisiaan seuraavia, kappalejaottomia monologeja. Vaikkakin mielenkiintoisia, olivat ne myös hyvin työläitä. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi: myös luvut olivat epämiellyttävän pitkiä, ja olisin kaivannut taukoa useammin.

Kaikesta epämääräisyydestään, keskeneräisyydestään ja jopa suoranaisesta turhauttavuudestaan huolimatta Oikeusjuttu on kuitenkin lukemisen arvoinen klassikko. Se sai ajattelemaan oikeusjärjestelmää, lakia ja muuta byrokratiaa uudella tavalla, tarjoten samalla tummasävyistä huumoria. Lopun avonaisuus aiheutti allekirjoittaneessa jopa pienen eksistentiaalisen kriisin.

Kaksitoista klassikkoa 10-12/12: Draamat

Viimeinkin klassikkopostaukseni loppuvat! Viimeisimpään, vaan ei vähäisimpään, joukkoon jäivät klassikkokasani draamat: Molièren Saituri, Strindbergin Neiti Julie ja Tšehovin Vanja-eno. Pidän kovasti näytelmien katselemisesta, mutta myös niiden lukeminen on mielenkiintoista. Tekstin ikään kuin kääntää päässään näytellyksi, kaikkine näyttämöviitteineen päivineen. Näiden klassikoiden lukeminen oli siis ehdottomasti nautinto.

saituri

Molière: Saituri (L'Avare)
WSOY 1999 (1668)
Suomennos: Lauri Hirvensalo
Sivuja: 139

Saituri on Roope Ankan ja muiden kitupiikkien itara innoittaja. Näytelmä noudattaa klassismin ajan, paikan ja toiminnan ykseyden sääntöä, eli kaikki tapahtuu yhden päivän sisällä saituri Harpagonin talossa ja keskittyy perheen avioliittoaikeisiin ja rakkaussotkuihin. Alun henkilöluettelo selityksineen antaa hyvän kuvan näytelmästä. Kaikki rakastavat jotakuta ja jotkut samaa henkilöä. Hullunkuriset sattumat ja väärinkäsitykset pyörittävät näytelmää, joka kuitenkin loppuu onnellisesti nuoren rakkauden voitoksi. Saituri on klassismin komediaa parhaimmillaan.

August Strindberg: Neiti Julie
(Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel.)
Otava 1988 (1888)
Suomennos: Helena Anhava

neiti Julie

Kartanonneiti Julie riehaantuu juhannusyönä ja viettelee sänkyynsä komean palvelija Jeanin. Aamulla neitiä kaduttaa, mutta Jean yrittää käyttää tilannetta edukseen. Lopulta palvelija saakin suostuteltua neiti Julien varsin radikaaliin ratkaisuun.

Näytelmässä tärkeä rooli on valtasuhteilla. Julie, kartanonneiti, on palvelijoidensa yläpuolella, mutta juhannuksen kunniaksi alentuu heidän tasolleen. Jean, joka haluaisi itse kiivetä arvoasteikossa ylemmäs, käyttää tilaisuutta hyväkseen ja alistaa Julien itsensä alapuolelle. Kuitenkin Julien isä on heidän molempien yläpuolella. On siis isännän valta palvelijaan, ja miehen valta naiseen.

Neiti Julie kuuluu Strindbergin naturalistiseen tuotantoon. Mielestäni näytelmän kaksi naishahmoa on kuitenkin jätetty vain ajan naiskuvan mukaiseksi, ei todelliseksi. Naturalismia kuitenkin edustaa hienosti se, että dialogi ei välttele kirosanoja tai karkeaa kieltä kenenkään kohdalla, silloin kun sille on tarvetta.
Tästä teoksesta pidin itse vähiten.

Vanja-eno

Anton Tšehov: Vanja-eno (Djadja Vanja)
Teoksessa: Lokki; Vanja-eno;
Kolme sisarta; Kirsikkatarha
Otava 1999 (n. 1890)
Suomennos: Martti Anhava

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Serebjakovin, eläköityneen professorin kartanoon. Kartanoa hoitaa Serebjakovin jo kuolleen vaimon veli, Vanja-eno, ja apuna on Serebjakovin tytär Sonja. Professori on saapunut kartanoon nuoren vaimonsa kanssa. Vaimo on hurmannut sekä Vanjan että paikkakunnan lääkärin, johon taas Sonja on rakastunut. Mukana ovat myös Telegin, köyhtynyt tilanomistaja, professorin ensimmäisen vaimon äiti ja Sonjan vanha lastenhoitaja. Nämä kahdeksan henkeä viettävät kesän yhdessä, kunnes syksyllä professori vaimonsa kanssa lähtee takaisin kaupunkiin.

Näytelmässä ei varsinaisesti tapahdu mitään. Erilaisista ideoista kyllä puhutaan, niin kartanon kuin ihmissuhteidenkin osalta, mutta toiminta jää. Kaikissa hahmoissa ja koko näytelmässä yhteisenä tekijänä on turhuus ja hukkaan heitetty elämä. Mielenkiintoisena ja aikanaan harvinaisena lisänä on näytelmässä ekologisuutta ennen ekologiaa, kun lääkäri on huolissaan Venäjän metsien tilasta. Yleistunnelma on pysähtynyt ja unelias, eikä yksikään rakkaus saa vastakaikua. Mutta miten ihanaa luettavaa!

Ainiin! Hassu sattuma: Näytelmien suomennoshalu taitaa kulkea suvussa, sillä vasta nyt tätä postausta tehdessäni huomasin, että Neiti Julien suomentaja Helena Anhava on Vanja-enon suomentaja Martti Anhavan äiti.

Kaksitoista klassikkoa 5-7/12: Ylpeys ja ennakkoluulo ja Kotiopettajattaren romaani

Tällä kertaa klassikkoni ovat monesti filmatut ja edelleen suositut Ylpeys ja ennakkoluulo, sekä Kotiopettajattaren romaani. Elokuvina olin nähnyt kummatkin, kirjoina en lukenut kumpaakaan. Odotin pääseväni kevyen romantiikan ja ihmissuhteiden pariin, enkä pettynyt.

ylpeys ja ennakkoluulo

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
(Pride and Prejudice)
WSOY 1985 (1813)
Suomennos: S.-L. Norko-Turja
Kansi: Petri Holm ja Liisa Holm
Sivuja: 410

Jane Austen oli englantilainen naiskirjailija silloin, kun menestyvät naiskirjailijat vielä olivat harvinaisia. Austenia on pidetty erityisesti taitavana naisten ja keskustelujen kuvaajana, ja Ylpeyden ja ennakkoluulon luettuani olen samaa mieltä. Romaani kuvaa englantilaiseen ylemmän keskiluokan elämää 1800-luvulla, kuten Austenin teokset yleensäkin.

Päähenkilö Elizabeth Bennet tapaa tanssiaisissa ylpeän herra Darcy, jota alkaa heti (ennakkoluuloisesti) vihata. Juonen edetessä kumpikin kamppailee nimitunteiden kanssa, jotka lopulta rakkaus voittaa. Pääparin lisäksi seurataan myös Elizabethin kolmen siskon suhdeseikkailuja. Lopussa kaikki kääntyy hyväksi, ja jokainen saa ansionsa mukaan.

Vaikka romanssit ovat Austenin romaanien keskiössä, ei teosten katsota kuitenkaan kuuluvan romantiikan tyylisuuntaan. Tämä johtuu siitä, että luonnon ihannointi ja mielikuvituksellisuus puuttuvat kokonaan. Paremmin ajan tyylisuuntaan sopiikin Kotiopettajattaren romaani.

kotiopettajattaren romaani

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
(Jane Eyre)
WSOY 1963 (1847)
Suomennos: Tyyni Haapanen
Sivuja: 478

Charlotte Brontë oli yksi Brontën kirjailijasisaruksista, heistä aikanaan suosituin. Kotiopettajattaren romaani on Charlotten esikoisteos. Naiskirjailijat eivät tuolloin saaneet arvostusta, joten Brontë päätyi julkaisemaan esikoisensa salanimellä Currer Bell. Taisi kannattaa, sillä heti ilmestyttyään siitä tuli niin myynti-, kuin arvostelumenestyskin.

Romaani kertoo orvosta, nuoresta Jane Eyresta, joka tätinsä hylkäämänä varttuu ankarassa sisäoppilaitoksessa. Siellä hän opiskelee kotiopettajattareksi, päästäkseen pois koulusta. Heti ensimmäisessä työpaikassaan hän rakastuu oppilaansa ottoisään, herra Rochesteriin. Kerronta tapahtuu minäkertojan kautta, joten tarina on varsin intensiivinen ja tunnepitoinen. Hurjat tapahtumat seuraavat toisiaan, enkä tahdo pilata jännitystä niiltä, jotka eivät vielä ole teosta lukeneet/nähneet. Sen kuitenkin kerron, että loppu on onnellinen.

Kaksitoista klassikkoa 8-9/12: Candide ja Nuoren Wertherin kärsimykset

Klassikoita taas… Nämä klassikot pääsivät yllättämään, sillä Tyhmyyden ylistyksen jälkeen suhtautumiseni ennen 1800-lukua kirjoitettuihin teoksiin oli hieman epäileväinen. Candide osoittautui kuitenkin mahdottoman viihdyttäväksi ja oikeasti hauskaksi kirjaksi, ja Nuoren Wertherin kärsimykset oli sekin mukava luettava.

DSCF5108Voltaire: Candide
Tammi 1967 (1759)
Suomennos: J. A. Hollo
Sivuja: 134

Candide on valistusfilosofi Voltairen tunnetuin teos. Vain hieman yli satasivuisen kirjan sankarina seikkailee sinisilmäinen nimihahmo Candide, joka luottaa optimismiin. Tarinan aikana Candide ja muut hahmot joutuvat kokemaan lähes kaikki oman aikansa kurjuudet, ja viimein murenee nuorukaisenkin optimismi.

Voltairen satiirin kohteeksi joutuvat niin yhteiskunta, filosofia, kirkko kuin ihmisluontokin. Aikalaiselle kirja oli tietenkin henkilökohtaisempi, mutta kyllä se nykylukijaakin nauratti. Tapahtumarikkaan juonen ja ylimalkaisen kerronnan takia hahmot jäivät etäisiksi, mutta oikeastaan se ei haitannut.

Nuoren Wertherin kärsimyksetJohann Wolfgang von Goethe:
Nuoren Wertherin kärsimykset
(Die Leiden des jungen Werthers)
Otava 1965 (1774)
Suomennos: Otto Manninen
Kokoelmassa: Valitut teokset II

Goethen teoksista tunnetuimmat ovat hänen esikoisteoksensa nuoren Wertherin kärsimykset, pääteos Faust sekä ensimmäisenä kehityskertomuksena pidetty Wilhelm meisterin oppivuodet.

Teos on enimmäkseen kirjeromaani, mutta sekä alussa että lopussa esiintyy nimettömäksi jäänyt kertoja. Kirjeet ovat Wertherin kirjeitä ystävälleen Wilhelmille, jonka kanssa Werther päivämääristä päätellen kirjoitteli hyvin tiuhaan. Werther on nuori taiteilija, joka pieneen maalaiskylään muutettuaan rakastuu kauniiseen ja hyvään Lotte-neitoon. Valitettavasti Lotte on jo lupautunut toiselle. Siitä alkaa nuorukaisen alamäki.

Candide:

Candide: ”nainen”, Werther: ”pariskunta”

Kaksitoista klassikkoa 4-6/12: Ariel ja Syntymäpäiväkirjeitä

Koska Sylvia Plath ja Ted Hughes olivat aikoinaan aviopari, ja koska Syntymäpäiväkirjeitä kertoo Plathista, esittelen heidän kokoelmansa yhdessä. Ariel ja Syntymäpäiväkirjeitä olivat klassikkopakettini ainoat runokokoelmat. Koska en juuri runoista perusta, jännitin näiden lukemista etukäteen, osittain turhaan.

ArielSylvia Plath: Ariel
Kirjayhtymä 1983 (1965)
Suomennos: Kirsti Simonsuuri
Kansi: Victoria Lucas
Sivuja: 87
SyntymäpäiväkirjeitäTed Hughes: Syntymäpäiväkirjeitä 
(Birthday letters)
WSOY 1999 (1998)
Suomennos: Alice Martin
Sivuja: 254

Sylvia Plath oli amerikkalainen runoilija (1932-1963), jonka ura jäi lyhyeksi, mutta arvostetuksi. Elämänsä Plath päätti itsemurhalla. Ariel oli Plathin viimeinen kokoelma, joka julkaistiinkin hänen kuolemansa jälkeen. Kokoelman runot ovat modernistisia, eikä niissä juuri esiinny (ainakaan suomennoksessa) soinnillisuutta. Teemoina läsnä ovat kuolema, ahdistuneisuus ja masennus, mutta toisinaan myös ilo.

Plathin runoista minun oli vaikea saada kiinni. En tiedä mistä se johtuu, mutta juuri niiden tyyppinen runous menee kovaa ja korkealta ohi. Kai minusta puuttuu tietynlainen herkkyys lukea niitä, tai sitten olen vain liian käytännöllinen ymmärtämään, miksi asioita ei voi sanoa suoraan. Oli miten oli, niistä nauttivat toisenlaiset ihmiset. Sen verran ahdistavaa luettavaa kuolemankaipuun runot olivat, että niiden jälkeen luin kevyemmän kirjan. Ylpeydestä ja ennakkoluulosta lisää ensi kerralla.

Hughesin runoista pidin enemmän. Ted Hughes (1930-1998) oli brittiläinen kirjailija, runoilija ja käsikirjoittaja. Kirjallisen työnsä lisäksi Hughes tunnettiin skandaalinomaisesta avioliitostaan runoilija Sylvia Plathiin. Syntymäpäiväkirjeitä jäi Hughesin viimeiseksi teokseksi. Se on kokoelma Sylvia Plathille omistettuja runoja, jotka ajallisesti kertovat näiden kahden kirjailijan tapaamisesta Plathin itsemurhaan asti. Tässä kokoelmassa Hughes ensi kerran kertoo avoimesti suhteestaan.

Runot ovat modernistisia vapaamittaisia ja -rytmisiä. Enemmän kuin herättävät mielikuvan, ne kertovat tarinaa. Kerronnallisen funktion takia minun oli helpompi keskittyä näihin kuin Arielin runoihin. Tarina kertoo kahden rakastavan ihmisen vaikeasta suhteesta ja sen traagisesta lopusta. Tapahtumiin on helppo eläytyä ja runojen minä saa sympatiaa puolelleen. Tämän tyylistä runoutta voisin lukea toistekin!

Syntymäpäiväkirjeistä "Kasvi"

Syntymäpäiväkirjeistä ”Kasvi”

Ainiin, päätin osallistua Kirjakaapin kummitus -blogin järjestämään kirjankansibingoon! Kilpailuaika on 15.5.- 15.8. Kirjoja saa kuitata bingoon takautuvasti kilpailuajan puitteissa. Siispä Syntymäpäiväkirjeitä kuittaa kohdan ”kasvi”.

Kaksitoista klassikkoa 3/12: Nälkätaiteilija

Kolmas klassikko, jonka luin oli Kafkan novellikokoelma Nälkätaiteilija. Kafkaa en ollut aiemmin lukenut, mutta äitini, jonka maku kirjojen suhteen on sama kuin omani, oli häntä suositellut minulle. No eipä se äidin maku tälläkään kertaa eronnut omastani. Mahtava kokoelma mielenkiintoisia novelleja, jotka varmasti luen vielä uudestaankin. Yksi uusi suosikkini!

NälkätaiteilijaFranz Kafka: Nälkätaiteilija
Gummerus 2005 (1959)
Sivuja: 237
Suomennos: Aarno Peromies, Kristiina Kivivuori,
Eeva-Liisa Manner

Sisältää novellit:
Tuomio, Muodonmuutos, Hiilisangolla ratsastaja, Selonteko akatemialle, Rangaistussiirtolassa, Kun Kiinan muuria rakennettiin, Metsästäjä Gracchus, Nälkätaiteilija, Maalaislääkäri

Kafka (1883-1924) kuuluu 1900-luvun merkittävimpiin kirjailijoihin, ja on yksi kaikkien aikojen tunnetuin saksankielinen kirjailija. Hänen kirjoitustyylinsä on vakiintunut yhdeksi modernin kirjallisuuden tyylipiirteeksi, kafkamaisuudeksi. Nälkätaiteilijan novellit ovat kolmea poikkeusta lukuun ottamatta sellaisia, jotka julkaistiin jo Kafkan elinaikana. Näistä poikkeuksista on ainakin ”Kun kiinan muuria rakennettiin” luultavasti jäänyt keskeneräiseksi.

Kaikissa novelleissa ominaista on tietty unenomainen tunnelma ja ahdistavuus, ja novellit voisi niputtaa maagiseen realismiin. Omituisuudet tai jopa yliluonnollisuudet eivät hämmästytä novellien henkilöitä, ainoastaan lukijaa. En halua sen enempää eritellä tai analysoida novelleita, sen tehköön jokainen itse. Minuun suurimman vaikutuksen tekivät Hiilisangolla ratsastaja, Rangaistussiirtolassa ja Nälkätaiteilija.

Kaksitoista klassikkoa 2/12: Tyhmyyden ylistys

Klassikot jatkuvat! Tämä kirja minulla oli jo valmiiksi hyllyssäni, vaikka en ollutkaan saanut sitä kokonaan luetuksi. Hyvä, että nyt tuli pakko siihenkin. Ei nimittäin ole mielestäni mukavaa, jos kirja pysyy pitkään lukemattomana hyllyssäni. Joka tapauksessa…

rotterdamErasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys
Karisto 2010 (1509)
Sivuja: 192
Suomennos: Kauko Kare

Erasmus Rotterdamilainen (1466 – 1536) oli yksi renessanssin tunnetuimmista ja merkittävimmistä humanisteista. Hän kirjoitti ja käänsi useita kirkollisia ja yleishumanistisia tekstejä, ja jotain osaa hän näytteli myös uskonpuhdistukseen liittyvissä tapahtumissa, vaikka pysyttelikin puolueettomana.

Tyhmyyden ylistyksen Erasmus kirjoitti 1509. Teosta kuvaillaan satiiriseksi ja leikkisäksi esseeksi Tyhmyydestä. Siinä itse Tyhmyyden jumala pitää puolustuspuheen itselleen ja osoittaa olevansa kaiken maallisen onnen lähde. Itseään ylistäen Tyhmyys käy läpi eri ihmisryhmiä, joissa hänen kannattajiaan esiintyy. Alku oli minustakin leikkisä ja satiirinen, mutta sitten tylsistyin. Essee alkoi toista itseään, eikä edennyt mihinkään. Vasta reilusti puolenvälin jälkeen tekstissä päästiin siihen, mikä ilmeisemmin oli itse asia: katolisen kirkon ja kristinuskon tyhmyyden esittämiseen.

Erasmus arvostelee itsepetosta, teeskentelyä ja oman edun tavoittelemista, jotka siihen aikaan kirkoissa rehottivat. Tyyliltään essee on tyypillinen renessanssihumanistin teos, jossa vilisee lukuisia viittauksia klassiseen kirjallisuuteen ja antiikkiin. Näitä viittauksia tuntemattomalle suomentaja Kauko Kare on koonnut Kariston laitoksen loppuun joukon sivukohtaisia selityksiä, joita oli kyllä mielenkiintoinen lukea.

Olihan tämä kiintoisa klassikko ja suomennos vaikutti laadukkaalta, mutta sittenkin… Toisti vauhtia kaipaavalle nykylukijalle liikaa itseään, eikä edennyt mihinkään. Ja tiedän, ettei esseiden tarvitse edetä, mutta olisi edes ollut vähän lyhyempi.