Kilpikonnien hidas valssi – tämän kesän pettymys

DSCF5149Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi
(rans. La valse lente des tortues)
Suomennos: Lotta Toivanen
Bazar 2012 (2008)
Sivuja: 761

Myönnän, en ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa Krokotiilin keltaiset silmät. En silti usko, että sillä olisi ollut mitään väliä mielipiteeni suhteen. Tästä kirjasta en vain pitänyt. Sellaista tapahtuu joskus, kun ostaa kirjan pelkän kansikuvan houkuttelemana. Kannet ovat ihanat, parasta koko kirjassa, mutta eivät kyllä juurikaan kuvaa teoksen sisältöä tai edes tunnelmaa…

Ote sisäkannen kuvauksesta: ”Jatko-osassa Kilpikonnien hidas valssi Joséphine on julkaissut ensimmäisen menestysromaaninsa ja nauttii taas elämästä. Hän on muuttanut alueelle, jonka rauhan rikkoo naapurustoon iskevä sarjamurhaaja. Mitä kummaa tuo mies haluaa Joséphinesta?”

Juonipaljastus: Tuo sarjamurhaajamies ei halua päähenkilöstämme yhtään mitään! Muutenkaan en ihan päässyt kärryille, minkä tyylistä romaania Pancol oikein Kilpikonnien hitaasta valssista ajatteli? Tällaisenaan se on sekoitus huonoa, raakaa murhamysteeriä, tekokepeää ihmissuhdedraamaa ja jossain määrin myös fantasiaa. Ja lisäksi se on aivan liian pitkä.

Keski-ikäinen, juuri rikastunut Joséphine on päähenkilö, mutta hänen lisäksi ääneen pääsee myös koko suku ja muutama muukin. Kertojia oli liikaa. Esimerkiksi päähenkilön isäpuolen vauvan puheenvuoro oli outo, ja kokonaisuuden kannalta täysin tarpeeton.

Luen kirjat yleensä kiltisti alusta loppuun, mutta nyt syyllistyin hyppelyyn. Joséphinen kömpelyyttä ja ylitunteilua, sekä loputonta itsetutkiskelua oli vain tuskallista seurata. Lopussa murhat selviävät ja syyllinen paljastuu, ja viimeiset 50 sivua ovatkin pelkkää ”miten ja miksi kaikki tapahtui” -selvitystä.

Monissa muissakin blogeissa Kilpikonnien hidas valssi on tuottanut pettymyksen, joten yksin en asian kanssa ole. Saatan silti lukea vielä seuraavan osan, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, mutta vain koska haluan tietää, miten Hortensen, Joséphinen Lontoossa asuvan tyttären, käy.

Kilpikonnien hidas valssi - Värikäs

Kilpikonnien hidas valssi: ”värikäs”

Kesäjanssoni

Viime vuonna, Toven juhlavuoden kunniaksi, Viestiä ja muitakin Janssoneita luettiin blogeissa ahkerasti, myös minä luin, vaikken siitä kertonutkaan. Viime kesänä luin nimittäin ensimmäisen kerran Tove Janssonilta jotain muuta kuin muumikirjoja. Lainasin kirjastosta ja luin novellikokoelman Nukkekaappi. Pidin sen vakavasta kepeydestä ja yksinäisistä hahmoista. Tänä kesänä en tyytynyt lainaamaan, vaan peräti ostin omaksi novellikokoelma Viestin. Viesti sisältää hieman yli 30 keskenään hyvinkin erilaista novellia kirjailijan uran varrelta. Lähes kaikki on aikaisemmin julkaistu toisissa kokoelmissa, osa juuri lukemassani Nukkekaapissa.

Tove Jansson: Viesti - valitut novellit 1971–1997 (ruots. Meddelande)
Suomennos: Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori, Eila Pennanen,
Oili Suominen ja Päivö Taubert 
WSOY 1999 (1998)
Sivuja: 325

viesti

Osa novelleista on selkeästi omaelämänkerrallisia vaikutteita saaneita, osa on kuin suoraa kopiota esimerkiksi kirjeenvaihdosta, osa taas toteuttaa perinteisen novellin periaatteita ja ainakin novelli Mustavalkoista on hieman kauhuun viittaava. Ja nyt täytyy myöntää, että en pitänyt tästä kokoelmasta yhtä paljon kuin viimekesäisestä. Kaikesta erilaisuudestaan huolimatta novelleissa oli paljon samaa, ja jossain puolen välin tienoilla aloin kyllästyä. Päähenkilöt olivat aina niin avuttomia, erialisia kuin muut ja yksinäisyyteen taipuvia… Lopun kokoelmasta luinkin paljon pienemmissä erissä, niin etten verrannut uutta novellia edelliseen. Näin kaikki toimikin paremmin!

Suosikkejani olivat jo Nukkekaapista tuttu Nukkekaappi, sekä uudet tuttavuudet Kesälapsi, Mustavalkoista, Emmelina ja Kevyt kantamus.

Nukkekaappi on kertomus Alexanderista ja Erikistä, asuinkumppaneista (elämänkumppaneista), jotka eläköidyttyään alkavat pitkästyä. Alexander on kätevä käsistään ja alkaa rakentaa nukkekaappia, Taloa heille kahdelle. Avukseen hän saa Boyn, joka on sähkömies. Kömpelö Erik ei pysty osallistumaan rakennustöihin, ja samalla kun herkullisesti kuvattu Talo valmistuu, kasvaa ja tiivistyy Erikin mustasukkaisuus koko projektia ja Boyta kohtaan…

Kesälapsessa maalaistaloon saapuu kesäksi kaupunkilaispoika Elis. Hän on valveutunut lapsi, joka ei vain lakkaa puhumasta katastrofeista ja kuolemasta. Talon muut lapset vierastavat Elistä. Yksinäinen yö majakkasaarella muuttaa tilannetta…

Kauhupiirteitä omaava Mustavalkoista kertoo taiteilijasta, kuvittajasta, joka on saanut suuren tilauksen, ja lähtenyt sisustussuunnittelijavaimonsa luota autiotaloon työskentelemään. Hän piirtää piirtämistään, mutta erästä kertomusta kuvittaessaan hän yhtäkkiä käsittää uudella tavalla vaimonsa olohuoneen

Emmelina oli ehkä novelleista merkillisin. Emmelina on nuori nainen, tyttö, joka tuntuu omituisesti olevan siellä, missä on kuolemaa. Päähenkilö ei ota hänestä selvää, eikä lukijakaan. Loppu jättää ihmetyksien valtaan. Täytyy lukea muutamaan kertaan uudestaan kunhan ehdin..

Kevyt kantamus on hupaisa ja tavallaan surullinen. Siinä vanha mies haluaisi kerrankin matkustaa vain kevyellä kantamuksella, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Toisten murheiden niskaansa saaminen on kuitenkin liian helppoa.

Kaiken kaikkiaan pidin Viestistä kohtuullisesti, ja vaikkei erityisen kevyttä kesälukemista olekaan, se oli juuri sopiva seuralainen satunnaisille rantareissuille.

kirjankansibingo

Viestillä ”piirroskuva” bingoon

David Safier: Huono karma

karmaDavid Safier: Huono karma (Mieses Karma)
Bazar 2011 (saksankielinen alkuteos 2007)
Suomennos: Tiina Hakala
Sivuja: 280

Tiedän, muut blogit ovat käsitelleet tämän kirjan jo aikaa sitten. Ensimmäiseksi kirjaesittelykseni sen nyt on kuitenkin kelvattava.

Kirja tarttui mukaani huoltoasemalta, kun olin matkalla viettämään hikistä ja hiekkaista päivää Yyteriin. Hiekan ja hein kohdalla kaikki meni nappiin, mutta Huono karma tuotti pettymyksen. Varoituksen sana teille: kansilehtien ylistäviin arvosteluihin ei pidä luottaa!

Tapahtumat alkavat, kun itsekästä elämää viettänyt tv-toimittaja Kim Lange kuolee. Hän syntyy uudelleen muurahaisena, koska on kerännyt elämäsä aikana liikaa huonoa karmaa. (Diktaattorit jälleensyntyvät suolistobakteereiksi!) Hän tapaa kuuluisan Casablancan, joka niin ikään on muurahainen. Yhdessä he ryhtyvät keräämään hyvää karmaa, päästäkseen eliöiden arvoasteikossa eteenpäin. Casablanca kaipaa nisäkkäiden lemmenleikkejä, Kim Lange haluaa nähdä taas 5-vuotiaan tyttärensä, sekä estää kuvankaunista blondia luikertelemasta hänen miehensä syliin. Kaikki ainekset hauskaan ja viihdyttävään kirjaan ovat siis olemassa.

Kirjan edetessä vitsit alkoivat käydä tutuiksi, ja juoni pyöriä samaa ympyrää jälleensyntymien ja Kimin perheen ympärillä. Puolen välin jälkeen kaikki ainekset oli käytetty, ja aloin kaivata loppua. Novellina tarinasta olisi voinut tulla loistava, mutta väkisin romaaniksi venytettynä se ei toimi. Juoni laahusti eteenpäin, kohti kliseistäkin kliseisempää loppuaan. Kim parantaa tapansa ja saa perheensä takaisin. Opimme myös, että sisäinen kauneus on ulkoista tärkeämpää. Huoh…

Hetkittäin Huono karma onnistui kuitenkin nostattamaan suupieliä. Jotkin oivalluksista olivat suorastaan mahtavia. Valitettavasti väleissä oli liikaa toistoa ja tyhjiä sanoja. En suosittelisi… Toisaalta, huononkin kirjan lukemisesta voi saada jotakin. Ainakin hyviä kirjoja arvostaa enemmän.