Sadan vuoden unet: satuja aikuisille

Kansi: Samppa Ranta (Punavuoren Folio Oy) / Charlie Bowater

Sadan vuoden unet: satuja aikuisille
Toim. Juri Nummelin
Jalava: 2017
Sivuja: 331
Kansi: Samppa Ranta (Punavuoren Folio Oy) / Charlie Bowater
Hervannan kirjastosta

Eräänä talvisena päivänä, ei kovinkaan kauan sitten, mukaani sattui kirjastosta satukirja. Tarkemmin sanottuna aikuisten satukirja. Satujen suurena ystävänä innostuin tietenkin. Sadan vuoden unet sisältää kolmetoista saduista inspiraationsa saanutta novellia yhtä monelta suomalaiselta kirjoittajalta. Kirjoittajat ovat:

Johanna Venho (Sadan vuoden unet)
Vesa Sisättö (Miten HairParadaisen Viivi ja Paukku karkottivat taikapeilin hengen [ja pelastivat maailman])
Sari Peltoniemi (Kissan sisin olemus)
Markus Harju (Pieni mies, muodoltaan väärä)
Artemis Kelosaari (Marleena ja uusi maailma)
Marika Riikonen (Lasikenkä)
Juha-Pekka Koskinen (Jääsydän)
Shimo Suntila (Tyttö nimeltä Kari)
Markus Leikola (Pidennetty)
Heikki Nevala (Ikuisuuden purema)
Johanna Sinisalo (Hantta ja Kertsi)
Anne Leinonen (Luola)
Tiina Raevaara (Korppi)

Johanna Venhon kirjoittama niminovelli Sadan vuoden unet on maalailevan metaforinen kertomus masennuksesta, luovuuden hauraudesta ja toisen ihmisen läsnäolon herättävästä voimasta.  Tuttu satu antaa metaforille tulkintaa helpottavan kehyksen. Hölmöläissatujen tuntemus taas auttaa lukemaan absurdia novellia Pidennetty.

Osa novelleista on modernisoitu ja realistisoitu. Niistä on poistettu ihmeen ja sadun tuntu, niin että jäljelle on jäänyt hyvinkin häiritsevä tarina. Esimerkiksi Sinisalon Hantta ja Kertsi kertoo alkoholisoituneesta äidistä joka hylkää lapsensa työpaikan toivossa. Lapset houkuttelee piparkakunväriseen kotiinsa lapsipornoa kuvaava murhaaja, jolta lapset sitten pelastuvat puhelimen ja luottokortin avulla. Myös Raevaaran Korppi on tällainen realistinen kertomus.

Vesa Sisättön novelli Miten HairParadaisen Viivi ja Paukku karkottivat taikapeilin hengen (ja pelastivat maailman) sijoittuu nykyaikaan, mutta mukana on Lumikin kääpiöitä, taikapeilejä ja taikuutta. Samankaltaisia, nykyaikaa ja satua yhdistäviä, ratkaisuja on tehty myös novelleissa Tyttö nimeltä Kari ja Ikuisuuden purema.

Osassa novelleista taas yhdistää scifiä ja satua. Kissan sisin olemus on kansansatumainen, mutta sijoittuu robottikissoja vilisevään tulevaisuuteen. Marleena ja uusi maailma on post-apokalyptinen versio Maleena-neidosta. Jääsydän on Lumikuningattaresta vaikutteita saanut kertomus lähitulevaisuuden huumekaupasta ja ekoterrorismista ja Luola kertoo jäisestä maailmasta jossa elää ihmisten lisäksi toinenkin humanoidirotu.

Perinteisintä satua kerran kaukaisessa maassa ilman lisämausteita tarjoavat vain novellit Pieni mies, muodoltaan väärä ja Lasikenkä. Näissä mielenkiinto on näkökulman vaihtamisessa. Jälkimmäinen on prinssin näkökulmasta, päiväkirjamuotoinen versio Tuhkimosta. Prinssin on hankittava puoliso, jotta valtakunta saa perijän. Valitettavasti häntä kiinnostavat prinsessoja enemmän heidän kenkänsä. Tuhkimon lasikengät on pakko saada kokoelmaan, ja jos se vaatii tytön naimista, niin olkoon! Pieni mies, muodoltaan väärä kertoo Tittelintuuren tarinan ylösalaisena. Tittelintuure ajautuu tilanteeseen jossa kaikki hänen ympärillään juonivat rahaa ja valtaa saadakseen, vaikka pieni mies itse vain haluaisi takaisin kotimökkiinsä.

Kokoelman novellit ovat siis varsin monenkirjavia, eikä niillä ole toistensa kanssa juuri muuta yhteistä kuin inspiraation lähde saduissa. Siksi kokoelman lukeminen olikin aaltomaista heilahtelua tunnelmasta ja tyylilajista toiseen. Suosittelen lukemaan yksi novelli kerrallaan, pitäen välissä taukoa. Muuten hyppäykset post-apokalypsien ja fetissiprinssien välillä voivat olla liian kummallisia. Jokainen novelli oli kuitenkin nautittava kokonaisuus. Ennen muuta kokoelma osoitti sen, että saduilla on vielä paljon annettavaa maailmalle.

Mainokset

Novellihaaste – 39 novellia luettu!

Novellihaaste

Kaiken kevätkiireen keskellä en vain saanut aikaiseksi postata jokaisesta lukemastani novellista erikseen, kuten olin alun alkaen suunnitellut. Enkä lukenut yhtään niistä novelleista, joita alun alkaen ajattelin lukea. Luin kuitenkin kahta novellikokoelmaa, ja yhteensä sain luettua 39 novellia!

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut I–II
WSOY 1988 (1892, 1894, 1905)
Suomennos: O. E. Juurikorpi
Novelleita: 36
Omasta hyllystä

Tarkoitukseni oli lukea Arthur Conan Doylen muita novelleja, mutta päädyinkin maailmankuuluun yksityisetsivä Sherlock Holmesiin. Mikään uusi tuttavuus Holmes ei minulle ole, ja tämänkin kokoelman olen lukenut jo ainakin pariin otteeseen. Novellit on minun laitokseeni koottu alkuperäisistä kokoelmista The Adventures of Sherlock Holmes (1892), The Memoirs of Sherlock Holmes (1894) ja The Return of Sherlock Holmes (1905). Pidän novelleiden lukemisesta juuri ennen nukkumaanmenoa, ja siihen Doylen Holmes-tarinat ovat täydellisiä. Ne ovat suhteellisen lyhyitä, helposti seurattavia ja juonellisesti tyydyttäviä mysteeristä sen selviämiseen eteneviä.

En valitettavasti esittele jokaista novellia erikseen, sillä niitä on niin paljon. Novellit ovat myös rakenteellisesti hyvin toistensa kaltaisia. Ensimmäisen persoonan kertojana toimiva tohtori Watson kertoo aluksi hieman arjestaan Holmesin kanssa, sitten siirrytään itse tapahtumaan. Jonkinlainen rikos tai muuten kummallinen tapaus on sattunut, ja Holmes ja Watson kuulevat siinä osallisena olevan seikkaperäisen selostuksen. Sitten alkaa Sherlock Holmesin kuuluisa salapoliisityö, jonka kaikkia käänteitä Watson ei aina ymmärrä. Lopuksi kaikki selitetään ja useimmiten rikos ratkaistaan. Kaavamainen juoni saattaisi olla tylsä, mikäli novelleja lukisi usean peräkkäin. Yksittäin ne ovat kuitenkin erittäin jännittäviä ja viihdyttäviä. Nautin lukemisesta suuresti.

Suosikkejani kokoelmassa ovat Halkihuulinen kerjäläinen, jossa selvitetään nuoren naisen aviomiehen katoamista, Autio talo, jossa pitkään kuolleeksi luultu Holmes palaa jälleen Watsonin elämään ja Yksinäinen polkupyöräilijä, jossa nuorta pianonsoitonopettajatarta häiritsee tämän pyöräilymatkoja varjostava mystinen mies.

 

38_novellihaaste

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö (ja muita kertomuksia)
Siltala 2016 (1898, 2004)
Suomennos: Juhani Lindholm
Novelleita: 12
Omasta hyllystä

Amerikkalainen Dawid Foster Wallace (1962–2008) oli minulle entuudestaan tuntematon nimi. Novellikokoelma Kummatukkainen tyttö ilmestyi jouluna kirjahyllyyni, ja novellihaasteesta sain hyvän syyn tarttua teokseen. Pian huomasin, ettei kokoelma oikein sopinut iltalukemiseksi. Se olisi vaatinut parempaa vireystilaa ja pidempiä lukupätkiä. Nyt en tuntenut oikein saavani otetta novelleihin, joissa uskon olevan paljon enemmän kuin yksi puoli. Sain kuitenkin luetuksi kolme novellia, ja aion kesän tullen lukea kokoelman loppuun.

Kaikeksi onneksi myyntipäällikkö oli ensiaputaitoinen (Luckily the Account Representative Knew CPR) on lyhyehkö novelli, jossa firman myyntipäällikkö ja ulkomaantoimintojen johtaja lähtevät viimeisinä töistä ja sattuvat yhtä aikaa tyhjään parkkihalliin. Ulkomaantoimintojen johtaja saa sydänkohtauksen, mutta kaikeksi onneksi myyntipäällikkö on ensiaputaitoinen. Novelli loppuu, kun myyntipäällikkö yrittää epätoivoisesti elvyttää kollegaansa ja huutaa apua, mutta tyhjässä parkkihallissa heitä ei kukaan kuule. Novellin kerronta on kylmän yksityiskohtaista, mikä luo vahvan ristiriidan tapahtumien epätoivoisuuden kanssa.

Kokoelman niminovelli Kummatukkainen tyttö(Girl with Curious Hair) on republikaaninuoren kertomus tämän uusista punkkariystävistä sekä heidän huumeidentäyteisestä käynnistään konsertissa -50–60-luvulla. Edellisen novellin tavoin kerronta on hyvin yksityiskohtaista ja vastakkainasettelu kertojan etuoikeutetun ja säännöllisen elämän ja punkkareiden elämäntavan välillä tuo yhteiskuntakritiikin näkyviin. Myös tämän novellin loppu on yllättävä ja jopa häiritsevän avoin. Konsertista poistuttaessa sekaisin oleva nuorisojoukko hyökkää nuorta naista kohti. Mahdollisuus väkivallasta välähtää. Viimeinen lause on: ”Ja minäpä kerron mitä minä tein”, (s. 36).

Lyndon on selkeästi kahta aiempaa novellia pidempi, mutta sijoittuu sekin -50–60-luvuille. Siinä seurataan nuoren David Boyd nimisen miehen ihmissuhdetta esimieheensä poliitikko Lyndon Baines Johnsoniin, josta lopulta tulee Yhdysvaltain presidentti. Siellä täällä muuten ensimmäisen persoonan kerronnan välissä on fiktiivisiä katkelmia aiheeseen liittyvistä puheista, kirjoista tai haastatteluista. Muutenkin katkelmittain etenevä kerronta punoo yhteen politiikan ja ihmissuhteiden kiemurat, sekä niitä runtelevat sairaudet.

”Nielaisin jälleen, kun tunsin kuuman kuvotuksen paisuvan kurkussani. ’En minä ole rakastunut presidenttiin’, sanoin. Hän hymyili ihastuttavasti aivan kuin sanani olisivat jääneet ilmaan riippumaan. ’Anteeksi kuinka, herra Boyd?’” (s. 77).

Haasteisiin osallistumiseni riippuu aina paljon muun elämän, erityisesti yliopistoelämän kiireistä. Tällä kertaa sain haasteen suoritettua yllättävänkin hyvin, vaikka väliaikapostailut jäivätkin väliin. Oli kuitenkin mukava olla mukana!