Klassikkohaaste! Franz Kafka: Oikeusjuttu

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on nyt ohi, ja oikeastaan koontipostauksia olisi pitänyt tehdä jo eilen. En kuitenkaan kasaantuvilta koulukiireiltä millään ehtinyt, joten olen päivän jäljessä. Luettavanani oli Kafkan Oikeusjuttu. Törmäsin kirjaan kesällä, kun se oli myynnissä ihanassa torikojussa, josta poimin mukaani pari muutakin aarretta. Luin viime vuonna KafkanNälkätaiteilija -novellikokoelman, joten ajattelin Oikeusjutunkin sopivan makuuni. Kirja sai kuitenkin odottaa lähes puoli vuotta, ennen kuin klassikkohaasteen myötä ilmeni sopiva tilaisuus ja ”syy”.

DSCF5585Franz Kafka: Oikeusjuttu (Der Prozeß)
WSOY 1970 (1925)
Suomennos: Aukusti Simojoki
Kansi: ?
Sivuja: 234
Omasta hyllystä

Oikeusjuttu alkaa aamusta, kun päähenkilö Josef K. herää mennäkseen töihin. Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan, ja pian hän huomaakin tulleensa vangituksi. K kuulee olevansa tuomioistuimen jostakin syyttämä, vaikka kukaan ei suostukaan kertomaan mistä. Edessä olisi kuitenkin pitkä oikeusjuttu. K:n vankeus ei kestä aamua pidempään, mutta oikeusjuttu ei jätä häntä rauhaan. Kyseessä ei nimittäin ole mikään tavallinen tuomioistuin tai oikeusjuttu.

Alussa ja sen epätietoisessa ilmapiirissä on paljon samaa kuin toisessa Kafkan teoksessa, Muodonmuutoksessa. Sen paremmin Josef K. kuin Muodonmuutoksen Gregor Samsakaan eivät tiedä, mikä on aiheuttanut epätavallisen tilanteen, eivätkä ympäröivät ihmiset suhtaudu asiaan niin kuin olettaisi normaalin ihmisen suhtautuvan. Muodonmuutoksessa ei kuitenkaan ole mitään tai ketään, jota tilanteessa voisi syyttää, kun taas Oikeusjutussa ”syyllinen” on selkeästi oikeuslaitos ja byrokratia, joita kohtaan teos raskaasti kritisoikin. Liekö kritiikin kimmokkeena toimineet Kafkan omat oikeustieteen opinnot…

Oikeusjutusta on tehty paljon erilaisia tulkintoja ja päätelmiä niin bibliografiselta kuin metaforiselta pohjaltakin. Totuus kuitenkin on, että Kafka ei koskaan saanut teosta valmiiksi, ja määräsi sen monen muun työnsä ohella poltettavaksi hänen kuoltuaan. Tätä toivetta ei kuitenkaan syystä tai toisesta noudatettu. Alussa keskeneräisyys ei ole ilmeistä, mutta lopun kerronnassa on suuri aukko. Kahdeksas luku on jäänyt niin kesken, että kustantajat ovat katsoneet parhaaksi myös ilmoittaa sen luvun lopussa. Tuntui, kuin tuo puuttuva palanen olisi sisältänyt kovinkin tärkeää tietoa, sillä sen jälkeen juonen syy-seuraus -suhteiden tajuaminen vaikeutui, eikä monesta aiemmin esillä olleesta henkilöstä koskaan kuultu uudestaan. Luulen, että keskeneräisen luvun lisäksi lopusta puuttui muutakin, sillä aivan viimeisessä luvussa K:n ajatukset oikeusjutusta olivat täysin muuttuneet, ja hän alistui mukisematta tuomioonsa. Toisaalta toisiksi viimeisessä luvussa K:lle kerrotaan myös itsenäisesti elämään jäänyt tarina miehestä, joka halusi päästä sisälle lakiin. Kenties tämän tarinan avulla K. oivalsi jotakin itsestään ja elämästä, mutta minulle se jäi kuitenkin mysteeriksi.

Lyhyiden klassikoiden ystävän ei kannata vielä huutaa riemusta, sillä lyhyestä sivumäärästään huolimatta teos oli paikoin kovin raskaslukuinen. Dialogia ei nimittäin juurikaan ollut, vaan enimmäkseen toisiaan seuraavia, kappalejaottomia monologeja. Vaikkakin mielenkiintoisia, olivat ne myös hyvin työläitä. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi: myös luvut olivat epämiellyttävän pitkiä, ja olisin kaivannut taukoa useammin.

Kaikesta epämääräisyydestään, keskeneräisyydestään ja jopa suoranaisesta turhauttavuudestaan huolimatta Oikeusjuttu on kuitenkin lukemisen arvoinen klassikko. Se sai ajattelemaan oikeusjärjestelmää, lakia ja muuta byrokratiaa uudella tavalla, tarjoten samalla tummasävyistä huumoria. Lopun avonaisuus aiheutti allekirjoittaneessa jopa pienen eksistentiaalisen kriisin.

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä

Kai se on nyt hyväksyttävä: tämä trilogia on ohi. Mielenkiintoisinta uutta kirjallisuutta aikoihin, ainakin siinä suppeassa joukossa, jonka minä olen lukenut.

DSCF5573

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä. Eteläraja-trilogia 3
(Acceptance. Book 3 of the Southern Reach Trilogy)
Like 2016 (2014)
Suomennos: Einari Aaltonen
Kansi: Eric Nyquist
Sivuja: 364
Arvostelukappale

Kirjan kansi jatkaa Hävityksen ja Hallinnan linjoilla, vaikka sen värimaailma onkin hieman yllättävä, eikä välttämättä niin sopiva kirjan tunnelmaan. Kaunis silti.

Hyväksyntä kokoaa Hallinnan ja Hävityksen teemat ja henkilöt yhteen. Aiemmista osista tuttujen biologin ja Controlin lisäksi pääsemme katsomaan maailmaa myös biologin kaksoisolennon, Haamulinnun, Etelärajan aiemman johtajan, psykologi Gracen ja majakanvartija Saul Evansin näkökulmista. Näkökulmahenkilö siis vaihtuu luvuittain, ja jokaisen henkilön tyyli on hieman erilainen. Esimerkiksi Johtajan luvut on kirjoitettu sinä -muodossa ja osittain preesensissä. Majakanvartijan luvut taas alkavat otteella tämän päiväkirjantapaisesta. Yksi osio kirjasta on ensimmäisestä osasta tutun biologin kirjoittama kirje. Yllättävää kyllä, eri henkilöt ja tyylit sopivat hyvin yhteen. Ainoastaan sinä -muotoon tottuminen vie hetken aikaa, mutta ainakin itse totuin siihen lopulta.

Ajallisesti kirja kulkee kolmella eri tasolla. Toisaalta se jatkaa Hallinnan aikajanaa Controlin ja Haamulinnun päädyttyä yhdessä Alue X:lle. Toisaalta taas ollaan menneisyydessä ennen koko alueen ilmestymistä, ja seurataan majakanvartijan rauhallista elämää, jota kuitenkin varjostavat oudot tapahtumat. Kolmas aikataso on kuolleen Johtajan, jolle nykyisyys on häilyvä tila. Hänen kanssaan käymme pääasiassa läpi tapahtumia ennen kahdennentoista retkikunnan lähtöä Alue X:lle. Tarinat etenevät omilla painoillaan, toisistaan välittämättä, mutta kuitenkin kohti samaa lopputulosta: Alue X:n arvoituksen ratkeamista.

Lukijan ja hahmojen epätietoisuus alkaa nimittäin Hyväksynnässä pikku hiljaa rakoilla. Kaiken aikaa paljastuu pieniä yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostavat suuremman kokonaisuuden kohti Alue X:n mysteerin ratkaisemista. Palasia kootaan kuin salapoliisiromaanissa ikään. Ainoastaan lopun kokoava ”näin kaikki tapahtui” -kappale on jätetty pois, ja lukija joutuu itse päättelemään paljon.

En voi sanoa olevani pettynyt kirjan loppuun. Se oli hyvä, enkä oikeastaan selkeämpää selittelyä odottanutkaan, toivoin vain. Lukijan täytyy vain hyväksyä, että osittain Alue X jää ikuiseksi arvoitukseksi.. Ensimmäinen osa oli ehdottomasti trilogian paras, muttei tämä kolmaskaan jäänyt paljoa jälkeen. Se otteeseensa puristava kauhu, jota Hävityksessä niin rakastin on läsnä, vaikkei yhtä voimakkaana. Tai sitten olen jo tottunut siihen, mene ja tiedä. Toisella lukukerralla koko sarjasta saattaisi löytyä myös metaforisia sävyjä, mutta niitä en lähde tässä tulkitsemaan. Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta, jonka jälleen kerran ahmaisin parissa päivässä. Jäin kaipaamaan lisää..

Ainiin, jännittävä huomio kirjan lopussa olleista kiitoksista! VanderMeer mainitsee, että apua trilogiaa kirjoittaessaan hänelle ovat olleet apuna (monen muun ohella) Tove Janssonin Muumilaakson talvi ja Kesäkirja, sekä Leena Krohnin Tainaron. Aika hassua!

 

Blogi herää talviunilta!

Viimeaikoina on ollut hiljaista täällä blogin puolella, enkä ole toisten blogejakaan kerjennyt lukea, mutta tulkoon siihen nyt muutos! Vuosi 2015 oli kaikenkaikkiaan minulle hyvä kirjavuosi, vaikken lukenut kuin pari uutuutta. Minkäs sille voi, jos on hidas heräämään ja epäluuloinen uusien tulokkaiden suhteen.. Olen paljon ahkerampi lukija kuin blogin kirjoittaja, joten kaikki lukemani teokset eivät valitettavasti ehtineet saada huomiota täällä. Jotta meno olisi tasapuolista, laitan tänne sentään listan ja tähtiarvostelun kaikista.

2015 luettuni:

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie ****
Väinö Linna: Tuntematon sotilas ***Graeme Simsion: Vaimotesti ***
Vladimir Nabokov: Lolita ****
Franz Kafka: Nälkätaiteilija ****1/2
Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys **
Sylvia Plath: Ariel ***
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo ****
Marguerite Duras: Tuska **
Ted Hughes: Syntymäpäiväkirjeitä ***
Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani ****
Voltaire: Candide ***
Johan W. Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset **
Anton Tsehov: Vanja-eno ***
August Strindberg: Neiti Julie ***
Moliere: Saituri **
Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä maa ****
Tove Jansson: Viesti ***
Spiegelman: Maus – selviytyjän tarina ***
Maria Turtschaninoff: Anaché ****
Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi **
Kurt Vonnegut: Galapagos ****
Marja Björk: Poika ***
Lian Hearn: Satakielilattia ***
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö ***
Aldous Huxley: Saari ****
Hannu Raittila: Kirjailijaelämää **
Han Han: Kolme porttia ***
Jukka Virtanen: Satujunalla olipakerran -kaupunkiin ****
Jeff VanderMeer: Hävitys ****
Jeff VanderMeer: Hallinta ****
Terry Pratchett: Elävää musiikkia ****
Terry Pratchett: Magian väri ***
Terrt Pratchett: Posti kulkee ****
J. R. R. Tolkien: The Lord of the Rings I ***
Juri Nummelin: Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja ***

Ehdin lukea paljon enemmän kuin viime vuonna, keskimäärin 3 kirjaa kuukaudessa. Lukuvalinnatkin osuivat enimmäkseen kohdalleen, sillä täydellisiä pettymyksiä oli vain pari.

Hyvää viime vuodessa oli myös se, että sain vihdoin omaan lukunurkkaani ihanaisen nojatuolin! Kaunotar oli vähällä päätyä roskalavalle, kun tutullani ei ollutkaan sille tilaa uudessa kodissaan, mutta onneksi ehätin väliin. Onhan siinä vähän kulumaa ja verhoilukin on rikki istuimesta, mutta ei mitään sellaista, mitä ei hyvällä lampaantaljalla  peittäisi.

DSCF5570

Jeff VanderMeer: Hallinta

Ooo, tämä on niin siistiä! Pitelen käsissäni ensimmäistä arvostelukappalettani ikinä. Pyysin sitä ja sain sen. Yllättävän helppo ja pieni toimenpide, mutta minulle siitä riittää iloa pitkään. Tuntuu, kuin joku olisi juuri hyväksynyt blogini olemassaolon. Lisäksi on mahtavaa, että voin luovuttaa kirjaston jonotuspaikkani jollekin toiselle tämän kirjan suhteen. Nimittäin uunituoreen Eteläraja-trilogian toisen osan suomennoksen!

Hallinta

Jeff VanderMeer: Hallinta. Eteläraja-trilogia 2
(Authority. Book 2 of the Southern Reach Trilogy)
Like 2015 (2014)
Suomennos: Einari Aaltonen
Kansi: Eric Nyquist
Sivuja: 382
Arvostelukappale

Ensimmäiseksi huomasin alkulehdiltä, että suomentaja on vaihtunut. Suomennostyyli säilyi silti niin samanlaisena, että en huomannut lukiessa eroa. Teos on myös edeltäjäänsä melkein parisataa sivua paksumpi. Kansikuva jatkaa kuitenkin Hävityksen linjoilla, tarjoamalla jäniksen, jolla on kenties kansihistorian karmivimmat silmät.

Hävitystä vahvasti leimannut nimettömyys ei Hallinnassa jatku, ja myös päähenkilö on vaihtunut. Uusi päähenkilö on John ”Control” Rodriguez, valtion agentti, joka on siirretty kenttätöistä terrorismin parissa pelastamaan huonosti johdettuja valtion laitoksia. Tapahtumapaikka onkin alue X:n ulkopuolella, valtion ylläpitämä Eteläraja-tutkimuslaitos ja sen lähikaupungit. Aikanaan kukoistanut Eteläraja tutkii alue X:ää, ja on myös vastuussa sinne lähetetyistä retkikunnista. Vuosikymmenien aikana ei tulosta ole juuri syntynyt, joten laitos on ajautunut pahasti rappiolle. Entinen johtaja on kadonnut, ja hieman epätietoinen Control on määrätty hänen seuraajakseen. Työntekijät eivät kuitenkaan ole halukkaita kertomaan uudelle johtajalleen kaikkea tietämäänsä.

Trilogian edellisen osan kantava voima, epätietoisuus, kantaa edelleen. Kauhu ei kuitenkaan ole yhtä syvää ja ahdistavaa, mikä saattaa olla hyväkin asia. Alussa lukija ja Control ovat yhtä tietämättömiä asioista, mutta noin puolenvälin paikkeilla tilanne muuttuu. Controlille näytetään videopätkiä ensimmäisen retkikunnan kohtalosta, ja kaikesta käy ilmi, että videoissa näkyi jotain hyvin häiritsevää. Lukijalle kerrotaan kuitenkin vain siistittyjä pätkiä. Onko kirjailija pelännyt ryhtyä kuvaamaan kauheuksia, ja siksi jättänyt kuvaamatta? Epätietoisuus alkaa jo hieman kismittää, vaikka pitikin otteessaan loppuun saakka.

”Videokatkelmien lopussa huutaminen oli jatkunut jatkumistaan. Kameraa pitelevä henkilö ei ollut vaikuttanut enää ihmiseltä. Katkelmia katsoessaan Control oli vedonnut ensimmäisen retkikunnan jäseniin. Herätkää ja havahtukaa todellisuuteen. He eivät missään vaiheessa havahtuneet. He eivät pystyneet” (s.223).

Kirjan kokonaisuus on  jotenkin inhimillisempi, ja henkilöhahmot ovat samaistuttavampia. Ensimmäisen osan antamien vihjeiden perusteella en ollut varma, missä maassa alue X on, tai onko kyseessä tulevaisuus tai vaihtoehtoinen menneisyys. Nyt lukijalle kuitenkin paljastettiin, että kyseessä todella on USA, ja ajankohtakin on jotakuinkin nykypäivää vastaava. Tarkkuutta ei ole, ja oikeastaan se on mukavaa, sillä mielikuvitukselle jää paljon tilaa.

En edelleenkään tiedä, mitä alue X:llä on tekeillä, mutta ainakin olen kuullut teorioita. Ja lopussa oli hurja cliff hanger. Pakko lukea seuraava…

Kaksitoista klassikkoa 10-12/12: Draamat

Viimeinkin klassikkopostaukseni loppuvat! Viimeisimpään, vaan ei vähäisimpään, joukkoon jäivät klassikkokasani draamat: Molièren Saituri, Strindbergin Neiti Julie ja Tšehovin Vanja-eno. Pidän kovasti näytelmien katselemisesta, mutta myös niiden lukeminen on mielenkiintoista. Tekstin ikään kuin kääntää päässään näytellyksi, kaikkine näyttämöviitteineen päivineen. Näiden klassikoiden lukeminen oli siis ehdottomasti nautinto.

saituri

Molière: Saituri (L'Avare)
WSOY 1999 (1668)
Suomennos: Lauri Hirvensalo
Sivuja: 139

Saituri on Roope Ankan ja muiden kitupiikkien itara innoittaja. Näytelmä noudattaa klassismin ajan, paikan ja toiminnan ykseyden sääntöä, eli kaikki tapahtuu yhden päivän sisällä saituri Harpagonin talossa ja keskittyy perheen avioliittoaikeisiin ja rakkaussotkuihin. Alun henkilöluettelo selityksineen antaa hyvän kuvan näytelmästä. Kaikki rakastavat jotakuta ja jotkut samaa henkilöä. Hullunkuriset sattumat ja väärinkäsitykset pyörittävät näytelmää, joka kuitenkin loppuu onnellisesti nuoren rakkauden voitoksi. Saituri on klassismin komediaa parhaimmillaan.

August Strindberg: Neiti Julie
(Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel.)
Otava 1988 (1888)
Suomennos: Helena Anhava

neiti Julie

Kartanonneiti Julie riehaantuu juhannusyönä ja viettelee sänkyynsä komean palvelija Jeanin. Aamulla neitiä kaduttaa, mutta Jean yrittää käyttää tilannetta edukseen. Lopulta palvelija saakin suostuteltua neiti Julien varsin radikaaliin ratkaisuun.

Näytelmässä tärkeä rooli on valtasuhteilla. Julie, kartanonneiti, on palvelijoidensa yläpuolella, mutta juhannuksen kunniaksi alentuu heidän tasolleen. Jean, joka haluaisi itse kiivetä arvoasteikossa ylemmäs, käyttää tilaisuutta hyväkseen ja alistaa Julien itsensä alapuolelle. Kuitenkin Julien isä on heidän molempien yläpuolella. On siis isännän valta palvelijaan, ja miehen valta naiseen.

Neiti Julie kuuluu Strindbergin naturalistiseen tuotantoon. Mielestäni näytelmän kaksi naishahmoa on kuitenkin jätetty vain ajan naiskuvan mukaiseksi, ei todelliseksi. Naturalismia kuitenkin edustaa hienosti se, että dialogi ei välttele kirosanoja tai karkeaa kieltä kenenkään kohdalla, silloin kun sille on tarvetta.
Tästä teoksesta pidin itse vähiten.

Vanja-eno

Anton Tšehov: Vanja-eno (Djadja Vanja)
Teoksessa: Lokki; Vanja-eno;
Kolme sisarta; Kirsikkatarha
Otava 1999 (n. 1890)
Suomennos: Martti Anhava

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Serebjakovin, eläköityneen professorin kartanoon. Kartanoa hoitaa Serebjakovin jo kuolleen vaimon veli, Vanja-eno, ja apuna on Serebjakovin tytär Sonja. Professori on saapunut kartanoon nuoren vaimonsa kanssa. Vaimo on hurmannut sekä Vanjan että paikkakunnan lääkärin, johon taas Sonja on rakastunut. Mukana ovat myös Telegin, köyhtynyt tilanomistaja, professorin ensimmäisen vaimon äiti ja Sonjan vanha lastenhoitaja. Nämä kahdeksan henkeä viettävät kesän yhdessä, kunnes syksyllä professori vaimonsa kanssa lähtee takaisin kaupunkiin.

Näytelmässä ei varsinaisesti tapahdu mitään. Erilaisista ideoista kyllä puhutaan, niin kartanon kuin ihmissuhteidenkin osalta, mutta toiminta jää. Kaikissa hahmoissa ja koko näytelmässä yhteisenä tekijänä on turhuus ja hukkaan heitetty elämä. Mielenkiintoisena ja aikanaan harvinaisena lisänä on näytelmässä ekologisuutta ennen ekologiaa, kun lääkäri on huolissaan Venäjän metsien tilasta. Yleistunnelma on pysähtynyt ja unelias, eikä yksikään rakkaus saa vastakaikua. Mutta miten ihanaa luettavaa!

Ainiin! Hassu sattuma: Näytelmien suomennoshalu taitaa kulkea suvussa, sillä vasta nyt tätä postausta tehdessäni huomasin, että Neiti Julien suomentaja Helena Anhava on Vanja-enon suomentaja Martti Anhavan äiti.

Jeff VanderMeer: Hävitys

Tämä yllättävän uusi teos löysi minut aivan sattumalta. Mistäs sen olisi tiennyt, että pätkä alkukielisestä alusta oli osa fantasia- ja scifikirjallisuuden kurssini lukupakettia. Kiinnostuin heti ja ryntäsin kirjastoon lainaamaan koko kirjan suomenkielisenä.

Annihilation

Jeff VanderMeer: Hävitys. 
Eteläraja-trilogia 1 
(Annihilation. 
Book 1 of the Southern Reach Trilogy)
Like 2015 (2014)
Suomennos: Niko Aula
Kansi: Eric Nyquist
Sivuja: 222

Neljä eri alan asiantuntijaa on lähetetty tutkimusretkikunnaksi X-alueelle, rannikkokaistaleelle, jonka tuntematon ympäristökatastrofi on tyhjentänyt ihmisistä. Retkikunta on kahdestoista hallituksen alueelle lähettämistä retkikunnista, joista kaikki eivät ole palanneet kotiin. Päähenkilömme on biologi, jonka tehtävä on tutkia erityisesti alueen muutostilassa olevaa luontoa. Pian käykin ilmi, että luonnossa on todella jotain vialla, eivätkä rakennuksetkaan ole aivan tavallisia. Vai mitä mieltä olette tornista, joka kohoaa taivaiden sijaan maan sisään?

Teoksen henkilöiden nimiä ei missään vaiheessa paljasteta. Biologi selittää heti alussa, ettei niillä ole merkitystä: ”Meidän oli tarkoitus keskittyä tavoitteeseemme ja kaikki henkilökohtainen tuli jättää taakse. Nimet kuuluivat sinne mistä olimme tulleet, eivät X-alueelle” (s. 14). Nimettömyys aiheutti pieniä ongelmia samaistumiseen, ja varsinkin kolme muuta retkikunnan jäsentä jäävät etäisiksi. Toisaalta, ehkä hyvä niin, kun tietää kuinka heidän käy. Mutta ei siitä enempää.. Aivan lopussa varmistuu se, mikä kaiken aikaa on tuntunut loogiselta: koko teos on biologin päiväkirja alueella viettämästään ajasta.

Kirjan koukuttavuus perustuu epätietoisuuteen. Koko alue on suuri mysteeri biologille, mutta vielä suurempi lukijalle. Yliluonnolliselta vaikuttavat tapahtumat eivät saa selitystä, kaikki on kaaosta ja takaraivossa kolkuttaa paniikki. Kauhu on teoksen kantava voima, mutta yhtään tämän pidempää romaania se ei olisi jaksanut.

Ihmisten hylkäämästä X-alueesta tulee mieleen scifityylinen dystopia (vai sittenkin luonnon utopia?), mutta kirjan genreluokitus on silti hankalaa. Ulkomaailmasta puhutaan kovin vähän, eikä päivämääriä käytetä, joten kyseessä voi olla yhtä hyvin oma (fantastinen) maailmansa, meidän maailmamme tulevaisuus tai vaihtoehtoinen menneisyys. Kauhua, scifiä vai fantasiaa? Lukijan kannalta se on kuitenkin se ja sama.

Rakastuin ja luen heti toisen ja kolmannenkin osan, kunhan ne vain ensin julkaistaan suomeksi. Ja ai niin! Plussaa hienosta kannesta.

Kaksitoista klassikkoa 5-7/12: Ylpeys ja ennakkoluulo ja Kotiopettajattaren romaani

Tällä kertaa klassikkoni ovat monesti filmatut ja edelleen suositut Ylpeys ja ennakkoluulo, sekä Kotiopettajattaren romaani. Elokuvina olin nähnyt kummatkin, kirjoina en lukenut kumpaakaan. Odotin pääseväni kevyen romantiikan ja ihmissuhteiden pariin, enkä pettynyt.

ylpeys ja ennakkoluulo

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
(Pride and Prejudice)
WSOY 1985 (1813)
Suomennos: S.-L. Norko-Turja
Kansi: Petri Holm ja Liisa Holm
Sivuja: 410

Jane Austen oli englantilainen naiskirjailija silloin, kun menestyvät naiskirjailijat vielä olivat harvinaisia. Austenia on pidetty erityisesti taitavana naisten ja keskustelujen kuvaajana, ja Ylpeyden ja ennakkoluulon luettuani olen samaa mieltä. Romaani kuvaa englantilaiseen ylemmän keskiluokan elämää 1800-luvulla, kuten Austenin teokset yleensäkin.

Päähenkilö Elizabeth Bennet tapaa tanssiaisissa ylpeän herra Darcy, jota alkaa heti (ennakkoluuloisesti) vihata. Juonen edetessä kumpikin kamppailee nimitunteiden kanssa, jotka lopulta rakkaus voittaa. Pääparin lisäksi seurataan myös Elizabethin kolmen siskon suhdeseikkailuja. Lopussa kaikki kääntyy hyväksi, ja jokainen saa ansionsa mukaan.

Vaikka romanssit ovat Austenin romaanien keskiössä, ei teosten katsota kuitenkaan kuuluvan romantiikan tyylisuuntaan. Tämä johtuu siitä, että luonnon ihannointi ja mielikuvituksellisuus puuttuvat kokonaan. Paremmin ajan tyylisuuntaan sopiikin Kotiopettajattaren romaani.

kotiopettajattaren romaani

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
(Jane Eyre)
WSOY 1963 (1847)
Suomennos: Tyyni Haapanen
Sivuja: 478

Charlotte Brontë oli yksi Brontën kirjailijasisaruksista, heistä aikanaan suosituin. Kotiopettajattaren romaani on Charlotten esikoisteos. Naiskirjailijat eivät tuolloin saaneet arvostusta, joten Brontë päätyi julkaisemaan esikoisensa salanimellä Currer Bell. Taisi kannattaa, sillä heti ilmestyttyään siitä tuli niin myynti-, kuin arvostelumenestyskin.

Romaani kertoo orvosta, nuoresta Jane Eyresta, joka tätinsä hylkäämänä varttuu ankarassa sisäoppilaitoksessa. Siellä hän opiskelee kotiopettajattareksi, päästäkseen pois koulusta. Heti ensimmäisessä työpaikassaan hän rakastuu oppilaansa ottoisään, herra Rochesteriin. Kerronta tapahtuu minäkertojan kautta, joten tarina on varsin intensiivinen ja tunnepitoinen. Hurjat tapahtumat seuraavat toisiaan, enkä tahdo pilata jännitystä niiltä, jotka eivät vielä ole teosta lukeneet/nähneet. Sen kuitenkin kerron, että loppu on onnellinen.