Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini

DSCF8993

Melkein hävettää myöntää, etten ollut tätä klassikkoa aiemmin lukenut. Ja Stanley Kubrickin vuoden 1971 elokuvasovituksenkin näin vasta kirjan luettuani. No, parempi myöhään.. Vaikka sekä kirja että elokuva ovat oman lajinsa klassikoita, on niissä joitain eroja, esimerkiksi päähenkilön ikä. Seuraavat huomioni koskevatkin siis nimenomaan kirjaa.

Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange)
Like 2007 (1962)
Suomennos: Moog Konttinen
Sivuja: 231
Kirjastosta

Kellopeliappelsiini on kammottava ja paikoin suorastaan yököttävä teos ultraväkivallan kuvauksineen. Se kertoo nuoren (teoksen kuluessa 14–18-vuotiaan) minäkertoja Alexin väkivaltaisesta jengielämästä, joka lopulta johtaa vankilaan. Varhaisemman vapautumisen toivossa Alex suostuu eräänlaiseen aivopesuun, jossa hänet saadaan voimaan fyysisesti pahoin kaikesta väkivallasta. Vapauduttuaan väkivaltaan kykenemätön kertoja joutuu aiempien uhriensa ja kaveriensa pahoinpitelemäksi, kunnes hän mutkien kautta vapautuu aivopesustaan ja ryhtyy jälleen vanhaan puuhaansa väkivallan ja ryöstelyn parissa.

Klassikkoasemansa teos on ansainnut erityisesti kauniin kielensä takia. Paikoitellen kerronnasta voikin tulla etäisesti mieleen esimerkiksi Sieppari ruispellossa. Teos on myös mielenkiintoinen tutkielma pahuudesta ja oman edun tavoittelusta yhteiskunnassa. Pahuus ei katso ikää, sosio-ekonomista asemaa tai sivistyksen tasoa, eikä mikään näistä siis voi sitä selittää. Teos tarjoaakin kaikkea muuta kuin mustavalkoisen kuvan maailmasta, sillä jokaisella sen henkilöhahmolla on omat vikansa. Positiivisia puolia hahmoilla onkin vähemmän, ja teoksen maailmankuva on varsin pessimistinen. Eläväisen ja alkuvaikeuksien jälkeen mukaansatempaavan kielensä ansiosta Kellopeliappelsiini säilyttää kuitenkin tietynlaisen kepeyden, eikä lukija kaikesta pessimistisyydestä huolimatta juuri ahdistu tai masennu.

Teoksen loppupää vaikutti hieman epäuskottavalta, ja onkin ehkä syytä epäillä kertojan luotettavuutta. Kuinka muuten olisi mahdollista, että kertoja tapaa vankilasta vapauduttuaan juuri ne henkilöt, jotka kohtasi sinä päivänä, josta kertomus alkoi? Aivan lopussa Alex vaikuttaa kyllästyneen pahuuteen ja haaveilee perhe-elämästä, mutta käänne ei vakuuta, eikä sovi hahmon luonteeseen. Kirjaa on luonnehdittu kasvutarinaksi, mutta lopun yhtäkkistä mielenmuutosta lukuun ottamatta päähenkilö pysyy hyvin samanlaisena läpi teoksen. Ehkä kyse onkin puhtaasti huijauksesta, tosiasioiden kaunistelusta, jota Alex pitkin kertomusta mainitsee tekevänsä? Lukija yritetään vakuuttaa uskomaan jotain sellaista, joka ei ole totta, mutta jonka tavallaan toivoisi olevan. Sillä kaikesta kammottavuudestaan huolimatta Alex saa ennen pitkää kertojana lukijansa myötätunnon ainakin osittain puolelleen, ja hänelle toivoisi hyvää. Toistuvien ryöstöjen, pahoinpitelyiden ja raiskausten kuittaaminen nuoruuden hullutuksina on kuitenkin vähän liian paksua ollakseen uskottavaa.

Suosittelen teosta kaikille niille, jotka kestävät väkivallan kuvauksia. Teoksen kieli keksittyine slangeineen ja venäläispohjaisine sanoineen on aluksi toivottoman hankalaa, mutta kun onnistuu sinnittelemään vähintään 60 sivua, alkaa lukeminen pikku hiljaa luistaa ja muuttua jopa nautittavaksi!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: