Christopher Paolini: Perillinen-sarja

44Perillinen

Perillinen-sarja
Christopher Paolini
Kansien kuvat: John Jude Palencar
Tammi
Omasta hyllystä

Christopher Paolinin Perillinen-sarja kuului kymmenisen vuotta sitten omiin fantasiasuosikkeihini. Oikeastaan ne toimivat siltana lasten- ja nuortenfantasiasta aikuisempaan, vaikka olivatkin vielä selvästi enemmän nuorille suunnattuja. Ne inspiroivat minua myös kehittelemään omaa fantasiamaailmaani, olihan Paolinikin itse vasta 15-vuotias sarjansa suunnittelua aloittaessaan. Nyt päätin pitkästä aikaa palata sarjan pariin ja selvittää, mitä mieltä aikuisempi ja lukeneempi minä niistä on.

Eragon, 2005 (2003)
suom. Tero Kuittinen
sivuja: 656

Sarjan aloittaa päähenkilön mukaan nimetty Eragon. 15-vuotias orpo maalaispoika löytää lohikäärmeenmunan, josta kuoriutuvaan Shapiraan hänelle muodostuu erityinen side. He ovat lohikäärmeratsastajia, osa vanhaa ja tuhoutuneeksi luultua veljeskuntaa, jonka tehtävä oli suojella rauhaa Alagesian kuningaskunnassa. Julma kuningas Galpatorix haluaa Eragonin ja Shapiran palvelijoikseen, ja kun tämän lähettämät ra’zakit tappavat Eragonin kasvatti-isän, alkaa kostoretki, joka kuitenkin pian muuttuu pakomatkaksi. Apunaan heillä on vanha tarinankertoja Brom, joka ryhtyy opettamaan heille taistelutaitoja ja magiankäyttöä. Moninaisten vaiheiden jälkeen pakomatka päättyy vuorten uumeniin kääpiöiden kaupunkiin, jossa ihmiskapinallisten ryhmä Vardenit majailevat. Siellä Eragon ja Shapira joutuvat taisteluun hirviöitä ja varjoa vastaan, mutta onnistuvat nipin napin voittamaan.

Kirjailijan nuori ikä näkyy Eragonissa paikoin köyhän tuntuisena kielenä ja runsaana fantasian kliseiden käyttönä. Yhtymäkohtia voi löytää sekä Taruun sormusten herrasta että Star Warsiin. Kauniit haltiat puhuvat muinaista kieltä, parrakkaat kääpiöt asuvat vuoristossa ja rakastavat kiviä ja vastapainona toimivat hirviömäiset ja sarvekkaat urgalit. Maailma on kuitenkin kiinnostava, ja siinä on uusiakin oivalluksia, kuten salaperäiset ihmiskissat ja hyönteisen ja ihmisen sikiön kaltaiset vaaralliset ra’zakit. Tarina tempaa mukaansa, ja päähenkilöparin Eragonin ja Shapiran yhteistyön kehittymistä on jännittävä seurata. Kirjasta tehtiin myös elokuva, mutta kauniista ulkonäöstään huolimatta adaptaatio ei ollut onnistunut, eikä jatko-osia tullut.

Esikoinen (Eldest), 2006 (2005)
suom. Tarja Rouhiainen
sivuja: 696

Toinen osa Esikoinen alkaa poliittisilla kiemuroilla Vardeneiden ja kääpiöiden parissa, mutta pian Eragon ja Shapira matkustavat haltioiden salattuun metsään saamaan vanhojen ja viisaiden mestareiden oppia lohikäärmeratsastaja-parina. Kirja keskittyy Eragonin kasvuun ja voimien kehitykseen ja antaa paljon lisää tietoa lohikäärmeratsastajista ja heidän menneisyydestään, samoin haltioista. Koulutusjakso kuitenkin joudutaan lopettamaan lyhyeen, sillä kapinallisten taistelu valtakuntaa vastaan on alkanut, ja Eragonia ja Shapiraa tarvitaan. Samaan aikaan Eragonin kotikylässä tämän serkku ja kasvattiveli Roran joutuu ra’zakien hyökkäyksen kohteeksi, ja lähtee koko kylänsä mukanaan hurjalle pakomatkalle kapinallisten luokse.

Esikoinen on huomattavasti edeltäjäänsä kypsemmän oloinen kirja, ja juonirakenne tuntuu hallitulta. Kahta juonta kuljetetaan tasapainoisesti kohti molemmat linjat yhdistävää taistelua. Tapahtumat ovat mielenkiintoisia ja kielikin tuntuu edeltäjää rikkaammalta. Tuntuu kuin tarina olisi päässyt kunnolla vauhtiin.

Brisingr, 2009 (2008)
suom. Tarja Rouhiainen
sivuja: 802

Kolmannen kirjan piti alun perin olla viimeinen, mutta se paisui kahdeksi. Tästä johtuen kolmas kirja Brisingr tuntuu enemmän tai vähemmän välinäytökseltä. Juoni on aiempaa pirstaleisempi, eikä selkeää päämäärää (sodan voittamisen ja pahuuden kukistamisen lisäksi) ole. Aluksi Eragon, Shapira ja Roran pelastavat Roranin kihlatun ra’zakien kynsistä, sitten seuraa päähenkilön (ja paikoin myös lukijan) mielestä tylsiä poliittisia juonia, kun Eragon lähtee seuraamaan kääpiöiden uuden kuninkaan valintaa. Sitten lennetäänkin jo haltioiden luo lisäoppiin ja hankitaan uusi miekka, lopulta taas taistellaan. Samalla seurataan Rorania kapinallisten armeijassa, vaikka tämän tekemiset eivät tunnukaan juonen tai hahmon kehityksen kannalta erityisen merkittäviltä. Kuten sanoin, tapahtumaa on paljon, eikä selkeää kokonaisuutta pääse syntymään. On selvää, että paljon tärkeää sanottavaa on täytynyt mahduttaa liian pieneen tilaan, ja teoksen muoto on jäänyt sisällön jalkoihin.

Perillinen eli Sielujen holvi (Inheritance), 2012 (2011)
suom. Sirkka Aulanko
sivuja: 937

Sarjan päättää neljästä kirjasta pisin, yli 900-sivuinen Perillinen. Kirja alkaa hämmentävästi keskeltä taistelua, ja pian joutuukin huomaamaan, että kirjan tahti on hidastunut edellisiin verrattuna selvästi. Samaa taistelua kuvataan useamman luvun verran, ja sitä seuraa vielä lisää samankaltaista taistelua. Mielestäni ensimmäiset 200 sivua olisi hyvin voinut jättää pois, eikä teos olisi menettänyt mitään, sillä vasta tässä vaiheessa juoni alkaa taas kulkea. Tiedostan, etten ole suurin taistelukohtausten ystävä missään formaatissa, ja joku saattaa nauttia kirjan alustakin, mutta puuduttavan samankaltaiset ja osin merkityksettömiltä tuntuvat toistuvat taistelut rikkovat sarjan omaa tyyliä vastaan. Aiemmissa osissa jokainen taistelu oli merkityksellinen, ja niiden sijoittelu oli tasaisempi. Nyt Eragonilla ja Shapiralla ei ole alkuun mitään päämäärää tai suurta vaikutusta tapahtumien kulkuun. Juonen vihdoin liikkuessa tapahtumat ja käänteet ovat mielenkiintoisia, vaikkakin paikoin ennalta arvattavia. Taistelu pahaa vastaan voitetaan lopulta myötätunnolla. Kirjan loppu on alun vastakohta: tapahtumia on paljon, mutta mihinkään ei pysähdytä tarkemmin. Valtakunnan jälleenrakennusta käydään läpi lähes listamaisesti. Lopulta Eragon ja Shapira tekevät kuten Frodo ja jättävät hyvästit kaikille rakkailleen ja matkustavat kaukaiseen maahan.

44Perillinen2

Perillinen-sarja kärsii tahattomasta rakenteellisesta epäyhtenäisyydestä, eikä ole kokonaisuutena erityisen vaikuttava. Kyllästymiseen asti tutut fantasian kliseet ja ennalta arvattavat juonenkäänteet tekevät kirjoista toisaalta tylsää, mutta toisaalta tuttuudessaan turvallista luettavaa. Henkilöhahmot eivät juuri kehity sarjan aikana, pieniä ulkoisia merkkejä lukuun ottamatta, mutta heidän toimiaan on silti mielenkiintoinen seurata. En suosittelisi sarjaa paljon fantasiaa lukeneille, mutta niille joille lajityypin kliseet eivät ole yhtä tuttuja, voi Perillinen tarjota ihan mukavaa viihdettä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: